End of the road.

Must tuntuu et mä lähden tänään pois.

That's my heart.

"Psyykkiset ongelmat ei itseään unohda Oon kuolevaa kudosta pelkkänä ruhona Takki veressä seläst sekä edestä Ja sen takii alkaa psyyke revetä Kuolleena elävä, vuoteella lepäävä Ei haluis seuraavaan päivään herätä Tuska tulvii sielust ja nenästä Taakkana et meil on ikuinen elämä Mustat viisarit herättää lumesta Kidutus viestii monest valveunesta Vuosi arkee ja vuodet kuluttaa Näis univajareis lääkkeillä nukkumaan Psyyke raskas ja raide on kapee Ja vuoristoradalla tikkaat ois tarpeen Jos sä ryöstät ne kielletyt hedelmät Totta vitussa sä haluut niitä enemmän Tässä sitä ollaan mustassa pisteessä Toistaiseksi elän kanssa ihmeen Kasvonpiirteet sain ihosiirteel Naamarin ostin tyynyliinaliikkeest Hidastuin ku unohdin kiireen Aikavääristymä tuotti mieleeni viiveen Siivet jos ois lentäisin pois Labyrinttini synkistä onkaloist Kroonisesti liian diipeis keloissa Olemassaoloni ei ole kovin eloisaa Nosta valo minut pimeydestä pois Etten lopullisesti kokonaan sekois Pimeät polut, ei ole paluuta Ja siel selvitää vaan Saatanan avulla Ollaa kuitenki samassa maailmassa Saatanan sirkus on Jumalan sairaala Mielenhäiriöitä valkosen takana Nää veritahrat sun valkoses lakanas Naamarit nostettii mustasta verestä Kadonnut minäkuva tippunu veneestä Elämä on harhois, vainois ja skitsois Näis eläintarhois, laivois ja diskois Näkymätön käsirauta elämäsi taakkana Avaimii et löydä ne kulkee sun takana"

Täs mä oon taas. Yhtä rikki ku aina ennenkin, mut ero on siin, etten jaksa vetää sitä naamarii enää naamaan ja poistuu himasta. Mä heitin sen naamarin roskiin ja jäin himaan.

Mä herään joka vitun aamu ja petyn siitä, et vittu hengitän ja mun sydän lyö. Ei tarvi mennä kun kaks viikkoa taaksepäin niin mä vielä yritin ajatella positiivisesti joka helvetin ikinen aamu kun heräsin. Yritin esittää normaalia, elämäniloista vitun ihmistä, mut se paska vyöryy naamalle sitä kovempaa, mitä enemmän vastustelet sitä. Mua suoraan sanottuna miten peilin edes murrun. Mun ei pitänyt olla heikko, mä näytin ulospäin et oon vitun vahva ja kyl mä vittu selviin, mut mitäs sit ku en enää selviäkään? Kuka mut nostaa? Ei kukaan koska mun pitäis haluta sitä ite, mut mä en oikeestaan haluu enää. En enää näiden vuosien jälkeen. Mä HALUAN luovuttaa ja antaa periks, mä haluun vaan helvetti soikoon mennä nukkumaan ja nukkua niin kauan, ettei mun sydän lyö enää. Mä en halua olla täällä, miks mä en saa sit mennä?

Tää vitun disso tekee mut aivan saatanan hulluks. Se on niin vitun perseestä tajuta et sä et tunne mitään, et fyysisesti, et henkisesti, etkä edes vittu ittees. Katot peiliin ja siel on joku ihan vieras. Sä tiedät et se oot sinä, ei kukaan muu, mut silti se ihminen joka sielt katsoo on aivan vitun vieras, se on vaan kuori susta.

Mul on taas kunnon psykopaatti vaihe menossa. Joku kaatuu ja halkasee kallonsa, mä vaan nauran, en tunne mitään sääliä. Joku ampuu aivonsa pellolle, ei tunnu missään. Sepä siin ku mikään ei tunnu yhtään vitun miltään. Sit taas hetkittäin iskee se maailmantuska. Rysähdän seinää vasten ja huudan niin kauan, ettei mun kurkusta lähde enään pihaustakaan. Itken äänettömiä kyyneleitä ja haukon happea ku joku vitun kala kuivalla maalla. Se tuska iskee sun päälle ovista ja ikkunoista ja sä et voi tehdä mitään muuta kun haukkoa happea ja jollain tavalla toivoa, että sä tukehdut siihen paikkaan. Ei olis enään kipua, tunteettomuutta ja sitä vitun maailmantuskaa.

Ei olis enää puukkoa vasten rannetta, vasten reittä ja kaulaa. Ei olis tukahdutettuja tunteita jotka yrittää epätoivoisesti päästä ulos, ei olis pelkoo ihmisten menettämisestä, pelkoo siitä et taas sattuu niin vitusti.

Mul on (tai edes oo, en tiedä mitä me ollaan) ihan vitun upee äijä, joka ei ees oo loppupeleis mun ja mä en vittu edes oikeesti tiedä välittääkö se ja se pelottaa ihan vitusti, koska mä pelkään et se häipyy. Häipyy ihan niinku ne kaikki muutkin aina. Tunkeutuu mun muurin läpi, saa sen murrettua ja sit ne häipyy jättäen mut keräämään sitä taas uudestaan kasaan. Kun mä saan taas henkisesti turpaani ihmiseltä ketä rakastan ni mitä vittua mulle jää? Mä oon taas yks tyhjä kuori ja mä en vittu yksinkertasesti jaksa kerätä niit palasia enään kasaan.

Laitoin mun opettajalle tänään kaks aivan saatanan pitkää viestiä ja se haluis jutella mun kans, mut mä en tiedä kykenenkö. Kykenenkö kohtaamaan ihmistä jolle oon pettymys. Ihmistä joka on jaksanu potkia mua kaks vuotta eteenpäin, kuunnellu mun itkut, kestänyt mun raivot ja silti jaksanu potkia mua oikeeseen suuntaan. En, mä en pysty. Mä en halua satuttaa enään ihmisiä.
Toisekseen, loppupeleissä mä oon koululle vaan numeroita euromerkin edessä. Valmistunut spede-> rahaa koululle. Siin on syy miks mut halutaan pitää siel. Mä olin vittu priimus, OLIN. Nyt mä oon samanlainen vitun luuseri kun aina ennenkin.

Mä sanoin tänään mun opettajalle et se vitun pointti on siinä, et mä en halua et se tai ketään muukaan joutuu kaivaa mua sorkkaraudan kanssa koulun vessasta pihalle omasta oksennuksestani delanneena. Se vitun hetki kun se paska osuu tuulettimeen lopullisesti ei kato aikaa eikä paikkaa. Miks jengi kelaa et kuljen pilleripurkit mukana koulussa? Joo se on Buranapurkki, mut siel on ihan kaikkee muuta kun buranaa. Se tuo jollain tasolla turvaa, tietää et pääsee pois heti kun kaikki on liikaa, mut joku mua silti pitää täällä, koska nyt jo kaikki on liikaa ja silti mä roikun täällä. Miks? Mä en haluu satuttaa ihmisiä joista mä välitän, mut must on alkanu tuntuu et satutan niitä enemmän olemalla olemassa.

Haluun vaan pois, kohti kuolemaan.