What have i become

"I hurt myself today
To see if I still feel
I focus on the pain
The only thing that's real

The needle tears a hole
The old familiar sting
Try to kill it all away
But I remember everything

What have I become
My sweetest friend
Everyone I know
Goes away in the end

And you could have it all
My empire of dirt
I will let you down
I will make you hurt

I wear this crown of shit
Upon my liars chair
Full of broken thoughts
I cannot repair

Beneath the stains of time
The feelings disappear
You are someone else
I am still right here

What have I become
My sweetest friend
Everyone I know
Goes away in the end

And you could have it all
My empire of dirt
I will let you down
I will make you hurt

If I could start again
A million miles away
I will keep myself
I would find a way"

Liikaa ajatuksia taas. En saa edelleenkään mistään kiinni. Mun mieli on kun Tokion kadut pahimpaan ruuhka-aikaan. Voit kuulla ja nähdä aivan kaiken, muttet pysty pysäyttämään sitä mitenkään. Kaikilla ja kaikella on kiire sinkoilla sinne sun tänne, tietämättä välillä edes itse minne. Mä haluisin vaan turruttaa mun pään uudestaan viinalla ja romppeella. Olla sekaisin, ajattelematta ja turta. Turta mä oon koko ajan, mut silti tuskainen. Haluun olla niin turta, etten tunne sitä tuskaisuutta enään. Haluun et ne helvetin ruuhkaisat kadut hiljenee, ihmiset häipyy ja kaikkialla ois aavemaisen hiljaista. Haluun tietää miltä hiljaisuus tuntuu, miltä tuntuu kun kaikkialla on rauhallista, kun sun mieli olis hiljaa, kun sun ajatuksilla ei olis niin helvetin kiire. Mä haluun hiljaisuutta.

Mun opettaja käski mun levätä. Mitä vittua se auttaa jos mä en eninnäkään kykene siihen? Jos mä en saa unta, toisekseen, se on ihan vitun helppo huudella jos ei ite oo samassa veneessä. Mä oon ollu 15 vitun vuotta täs kunnossa, noussut joka helvetin aamu vaan tajuamaan ettei mikään oo edelleenkään muuttunu ja kyllä, mä olen vittu yrittänyt. Mä olen yrittänyt ajatella positiivisesti, yrittänyt olla ajattelamatta tätä kaikkea paskaa, yrittänyt vaan painaa päivä toisensa jälkeen eteenpäin vaikka miten iskis paskaa vasten naamaa, mutku se ei vittu auta välttämättä. On ihmisiä, joilla se helpottaa joskus ja ne nousee tajuamaan et ne vittu selvis, sit on mun kaltaisia ihmisiä, ihmisiä jotka antaa vaan jossain kohtaa periks kun ne tajuaa, ettei se muutu. Niin kauan kun mä pistän vastaan, niinsanotusti "taistelen", tää ei jätä mua rauhaan. Niin kauan kun mä hengitän, se seuraa mua. Mä voin juosta karkuun niin kovaa kun pääsen, mut se saavuttaa mut joka helvetin kerta ja nielee mukanaan, joka vitun ikinen kerta. Miks mun pitää helvetti soikoon jäädä tänne räpiköimään, kun aivan KAIKILLA olis helpompaa jos mä vaan lähtisin. Luovuttaisin ja katoaisin ihmisten elämistä. Kaikilla olis helpompaa, ihan vitun kaikilla.

Mä satutan itteeni ja muita olemalla olemassa, tuhoan kaiken mihin kosken. Myrkytän kaiken jo pelkästään sillä, että hengitän. Mun ei jumalauta kuulu olla täällä enään, ei vaan kuulu, miks kukaan ei nää sitä?! Miks kukaan ei saatana suostu näkemään ja tajuamaan miten helvetillistä takkuilua, kipua ja tuskaa tää on mulle joka perkeleen päivä ja mun pitäis vittu hymyssä suin vetää vaan eteenpäin siks, ettei muille tuu paha mieli. Kun ei niille edes tule, niil kaikilla ois helpompi olla. Mulla ei oo täällä ketään, ei mitään, mä en kuulu tänne enää.

Koulukin voi repiä niitä eurojaan jonkun muun persnahasta kun mun. Mä ymmärrän sen, et ne opettajat haluu mahdollisimman paljon valmistuneita, niiden elanto on aikalailla siitä kiinni after all, mut vittu pliis antakaa mun helvetti mennä. Siel on sata muuta joiden persnahasta niitä euroja voi repiä, antakaa mun mennä, mä en kuulu sinne, en tänne, en yhtään mihinkään.

Musta on jäljellä pelkkä tyhjä kuori. Mä katon peiliin ja se vastaan tuijottava hahmo on pelkä tyhjä kuori, kuori josta kaikki elämänhalu on imetty pois ja mä vihaan jopa tätä tyhjää kuorta. Vihaan itseäni niin vitun paljon, etten edes osaa selittää tätä vihan ja inhon määrää. Miten helvetissä mä voisin rakastaa elämää, auringonnousuja- ja laskuja jos en osaa edes hitusen pitää itsestäni? Miten mun kuuluis nauttia jostain jos en saa itseltäni hetken rauhaa? Jos ei koskaan tuu rauhaa.

Mä en saanut edes apua vaikka käytännössä huusin niiden naamaan, etten kestä enään. Jos koko vitun hoitohenkilökunta on luovuttanut mun suhteen, miten helvetissä mun kuuluis uskoa itseeni? Jos kaikki muut on luovuttanut mun suhteen niin miten vitussa voisin uskoa itseeni? Mä en usko enää itseeni enkä muihin. En luota enää koskaan kehenkään, se vaan sattuu.

Mä haluan pois.

the drugs don't work

"All this talk of getting old
It's getting me down my love
Like a cat in a bag, waiting to drown
This time I'm comin' down

And I hope you're thinking of me
As you lay down on your side
Now the drugs don't work
They just make you worse
But I know I'll see your face again"

Joka vitun ikinen kerta kun kirjotan tänne, vannon etten enää palaa tänne, vannon etten enää palaa näihin fiiliksiin, mut silti löydän itteni joka vitun ikinen kerta täältä, uudestaan ja uudestaan. Joka kerta vannon itelleni, että mä nousen tästä ja kaikki on viel hyvin, mut sit mä taas putoon takas tänne. Putoon takas mun synkkään pimeään mieleen, mun omaan vankilaan, omaan synkkään luomukseen.

En jaksa rämpiä täältä yksin enää ylös ja apua ei tuu mistään. Syötetään lääkkeitä ja kysellään miten menee, mut kukaan ei auta mua käsittelee niit asioita jotka on johtanut tähän. Vedän lääkkeitä enemmän ja vähemmän, käyn välil päivystyksessä. On yliannostuksia, itsetuhoisuutta, ahdistusta ja turrutettua pahaa oloa ja mä haluun vaan huutaa

"Auttakaa nyt saatana joku, mä en jaksa enää"

Mut ne ei auta, niitä ei kiinnosta, ne tunkee vaan lisää lääkkeitä ja taas mä havahdun ajattelemasta itsemurhaa ja sitä, miten vähän se vaikuttaisi mihinkään, joten miks helvetissä jäisin tänne. Tuijotan ikkunasta ja ajattelen mulle tärkeitä ihmisiä, ajattelen sitä miten ne hetken saattais surra ja olla paskana, mut kuitenkin jatkais elämää ja niin kuuluukin, joten miks mä jäisin tänne? Mikä mua pitää täällä enään.
Mä herään joka helvetin aamu sillä asenteella, et jumalauta, mä nousen ja näytän viel et must on vaikka ja mihin, mut sit taas pikkuhiljaa epätoivo iskee ja tajuut seisovas junalaiturilla miettimässä sitä, et mitä sit jos vaan hyppäis, jos vaan antais periks ja lähtis. Oon viime aikoina viettänyt ihan liikaa aikaa asemalla. Istun siellä tuntitolkulla, kattelen ympärilleni, seuraan katseellani ihmisiä ja mietin millaista niiden elämä on. Mietin miten vähän ihmiset tuntee toisistaan sen oikean minän. Mietin, et miks vitussa aina pitää tapahtua jotain brutaalia ennenkun ihmisillä on taas aikaa toisilleen. Miks aina pitää tapahtua jotain, ennen kun ihmiset tajuaa miten pienestä kaikki on kiinni ja miten paljon se, että annat aikaasi sen pari minuuttia päivässä jollekin toiselle, voi merkata. Miten paljon se voi pelastaa, mut toisaalta se ei välttämättä muuta mitään. Tarpeeks syvälle kun mennään, mikään ei muuta mitään enää.

Mä haluun nukahtaa, nukkua seuraavat 10 vuotta ja toivoa, että kaikki on paremmin kun mä herään uudestaan. Silti osa mua ei halua herätä enää koskaan.

Sleepwalking

Mä jo hetken luulin perjantaisen itsariyrityksen jälkeen et kyl tää tästä, mä nousen taas, miljoonannen kerran. Luulin et nousen, revin itteni taas ylös siitä suosta jossa rämmin ja näytän et kyl mä vittu pärjään, mut ei, en mä pärjää. Mikään ei oo todellisuudessa muuttunut. Oon kaks päivää tehny hommia enemmän kun viimesen kuukauden aikana. Lähinnä siks, ettei mul ois aikaa ajatella, etten ehtis tajuta sitä, ettei mikään oo muuttunut ja mä edelleen haluan vaan vittu pois, kuolla. Tai ei, en ehkä oikeesti kuolla, mut eroon tästä olosta, tuskasta ja kivusta mikä velloo mun sisällä 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa, vaikka mitä tekis, se ei mee pois.

Lauantaina olin vielä suhteellisen tyytyväinen siihen, etten kuollutkaan. Kävin yhden ihmisen kanssa kahvilla ja sen hetken oli oikeesti hyvä fiilis. Tuntu hyvältä istuu sen ihmisen kans siinä ja puhua. Se on yks niistä, jotka on olemassaolollaan pitänyt mua täällä ja nostanut takas jaloilleen, kun en oo ite edes tuntenut mun jalkoja. Repinyt mut aina hetkellisesti sieltä tuskan ja synkkyyden kuplasta ulos ja näyttänyt ettei elämä oo ehkä aina niin paskaa ja saanut mut jopa hetkittäin uskomaan siihen.
Maailman vittu ainoa ihminen miljoonien joukossa kenelle mä en halua ja/tai pysty valehtelemaan ja en edes vittu tiedä miks. On ihmisiä joille voin valehdella silmät ja korvat täyteen vaikka tietäisin, et ne tietää mun valehtelevan, mut mä pystyn ja vittu haluan valehdella niille sen sijaan, et kertoisin yhtään mitään. Sit on yks, vittu _yksi_ ihminen tällä koko helvetin säälittävällä pallolla, millä me tallataan, jolle en pysty oikeestaan valehtelemaan.
Yks joka näkee mun läpi vaik vuoraisin itteni vittu jätesäkkiin. Tyyppi jolle oon avannu mun koko vitun elämän kolmen vuoden aikana niin, et se tuntee mut paremmin kun minä ite ja mä en todellakaan tiedä onks se hyvä juttu. Kukaan ei tiedä musta niin paljon, et pystyis halutessaan hajottaa mut, mut se tietää.


Mut vittu hei oikeesti, jos sä päivästä toiseen yrität päästä tervassa eteenpäin ja se kipu ei helpota, teet mitä hyvänsä, onks tää oikein? Must tuntuu ettei mun vaan oo tarkotus olla täällä enään, et mä oon täyttäny oman velvollisuuteni täällä ja mua ei tarvita enään, ei oo koskaan tarvittukaan. Mun ei kuulu olla olemassa, mul ei yksinkertaisesti oo paikkaa täällä.
Mä voin huutaa, itkeä, raivota ja mykistyä kerta toisensa jälkeen, mut se ei mee pois, se ei jätä mua rauhaan, mua sattuu kaikesta huolimatta koko ajan. Must tuntuu tyhjältä ja turralta, mikään ei tunnu miltään, mut silti musta tuntuu et tukehdun kipuun.

Mä oikeesti vittu yritin. Mä päätin lauantai-aamuna, et mä jumalauta nousen vielä ja nyt en enää edes halua. En jaksa olla koko ajan taistelemassa siitä, et voisin olla edes hetken onnellinen. Mä oon noussu miljoonasti, mut oon myös pudonnut ihan yhtä monta kertaa ja joka kerta se nouseminen on ollut vaikeampaa ja täs kohtaa en vaan jaksa enään nousta.

Oon ihan vitun yksin. Tuijotan seiniä ja odotan et pääsis nukkumaan, mut uni ei tuu. Oon yksin mun ajatusten kanssa. Mulla ei oo siviilissä ketään.

Vittu.

End of the road.

Must tuntuu et mä lähden tänään pois.

That's my heart.

"Psyykkiset ongelmat ei itseään unohda Oon kuolevaa kudosta pelkkänä ruhona Takki veressä seläst sekä edestä Ja sen takii alkaa psyyke revetä Kuolleena elävä, vuoteella lepäävä Ei haluis seuraavaan päivään herätä Tuska tulvii sielust ja nenästä Taakkana et meil on ikuinen elämä Mustat viisarit herättää lumesta Kidutus viestii monest valveunesta Vuosi arkee ja vuodet kuluttaa Näis univajareis lääkkeillä nukkumaan Psyyke raskas ja raide on kapee Ja vuoristoradalla tikkaat ois tarpeen Jos sä ryöstät ne kielletyt hedelmät Totta vitussa sä haluut niitä enemmän Tässä sitä ollaan mustassa pisteessä Toistaiseksi elän kanssa ihmeen Kasvonpiirteet sain ihosiirteel Naamarin ostin tyynyliinaliikkeest Hidastuin ku unohdin kiireen Aikavääristymä tuotti mieleeni viiveen Siivet jos ois lentäisin pois Labyrinttini synkistä onkaloist Kroonisesti liian diipeis keloissa Olemassaoloni ei ole kovin eloisaa Nosta valo minut pimeydestä pois Etten lopullisesti kokonaan sekois Pimeät polut, ei ole paluuta Ja siel selvitää vaan Saatanan avulla Ollaa kuitenki samassa maailmassa Saatanan sirkus on Jumalan sairaala Mielenhäiriöitä valkosen takana Nää veritahrat sun valkoses lakanas Naamarit nostettii mustasta verestä Kadonnut minäkuva tippunu veneestä Elämä on harhois, vainois ja skitsois Näis eläintarhois, laivois ja diskois Näkymätön käsirauta elämäsi taakkana Avaimii et löydä ne kulkee sun takana"

Täs mä oon taas. Yhtä rikki ku aina ennenkin, mut ero on siin, etten jaksa vetää sitä naamarii enää naamaan ja poistuu himasta. Mä heitin sen naamarin roskiin ja jäin himaan.

Mä herään joka vitun aamu ja petyn siitä, et vittu hengitän ja mun sydän lyö. Ei tarvi mennä kun kaks viikkoa taaksepäin niin mä vielä yritin ajatella positiivisesti joka helvetin ikinen aamu kun heräsin. Yritin esittää normaalia, elämäniloista vitun ihmistä, mut se paska vyöryy naamalle sitä kovempaa, mitä enemmän vastustelet sitä. Mua suoraan sanottuna miten peilin edes murrun. Mun ei pitänyt olla heikko, mä näytin ulospäin et oon vitun vahva ja kyl mä vittu selviin, mut mitäs sit ku en enää selviäkään? Kuka mut nostaa? Ei kukaan koska mun pitäis haluta sitä ite, mut mä en oikeestaan haluu enää. En enää näiden vuosien jälkeen. Mä HALUAN luovuttaa ja antaa periks, mä haluun vaan helvetti soikoon mennä nukkumaan ja nukkua niin kauan, ettei mun sydän lyö enää. Mä en halua olla täällä, miks mä en saa sit mennä?

Tää vitun disso tekee mut aivan saatanan hulluks. Se on niin vitun perseestä tajuta et sä et tunne mitään, et fyysisesti, et henkisesti, etkä edes vittu ittees. Katot peiliin ja siel on joku ihan vieras. Sä tiedät et se oot sinä, ei kukaan muu, mut silti se ihminen joka sielt katsoo on aivan vitun vieras, se on vaan kuori susta.

Mul on taas kunnon psykopaatti vaihe menossa. Joku kaatuu ja halkasee kallonsa, mä vaan nauran, en tunne mitään sääliä. Joku ampuu aivonsa pellolle, ei tunnu missään. Sepä siin ku mikään ei tunnu yhtään vitun miltään. Sit taas hetkittäin iskee se maailmantuska. Rysähdän seinää vasten ja huudan niin kauan, ettei mun kurkusta lähde enään pihaustakaan. Itken äänettömiä kyyneleitä ja haukon happea ku joku vitun kala kuivalla maalla. Se tuska iskee sun päälle ovista ja ikkunoista ja sä et voi tehdä mitään muuta kun haukkoa happea ja jollain tavalla toivoa, että sä tukehdut siihen paikkaan. Ei olis enään kipua, tunteettomuutta ja sitä vitun maailmantuskaa.

Ei olis enää puukkoa vasten rannetta, vasten reittä ja kaulaa. Ei olis tukahdutettuja tunteita jotka yrittää epätoivoisesti päästä ulos, ei olis pelkoo ihmisten menettämisestä, pelkoo siitä et taas sattuu niin vitusti.

Mul on (tai edes oo, en tiedä mitä me ollaan) ihan vitun upee äijä, joka ei ees oo loppupeleis mun ja mä en vittu edes oikeesti tiedä välittääkö se ja se pelottaa ihan vitusti, koska mä pelkään et se häipyy. Häipyy ihan niinku ne kaikki muutkin aina. Tunkeutuu mun muurin läpi, saa sen murrettua ja sit ne häipyy jättäen mut keräämään sitä taas uudestaan kasaan. Kun mä saan taas henkisesti turpaani ihmiseltä ketä rakastan ni mitä vittua mulle jää? Mä oon taas yks tyhjä kuori ja mä en vittu yksinkertasesti jaksa kerätä niit palasia enään kasaan.

Laitoin mun opettajalle tänään kaks aivan saatanan pitkää viestiä ja se haluis jutella mun kans, mut mä en tiedä kykenenkö. Kykenenkö kohtaamaan ihmistä jolle oon pettymys. Ihmistä joka on jaksanu potkia mua kaks vuotta eteenpäin, kuunnellu mun itkut, kestänyt mun raivot ja silti jaksanu potkia mua oikeeseen suuntaan. En, mä en pysty. Mä en halua satuttaa enään ihmisiä.
Toisekseen, loppupeleissä mä oon koululle vaan numeroita euromerkin edessä. Valmistunut spede-> rahaa koululle. Siin on syy miks mut halutaan pitää siel. Mä olin vittu priimus, OLIN. Nyt mä oon samanlainen vitun luuseri kun aina ennenkin.

Mä sanoin tänään mun opettajalle et se vitun pointti on siinä, et mä en halua et se tai ketään muukaan joutuu kaivaa mua sorkkaraudan kanssa koulun vessasta pihalle omasta oksennuksestani delanneena. Se vitun hetki kun se paska osuu tuulettimeen lopullisesti ei kato aikaa eikä paikkaa. Miks jengi kelaa et kuljen pilleripurkit mukana koulussa? Joo se on Buranapurkki, mut siel on ihan kaikkee muuta kun buranaa. Se tuo jollain tasolla turvaa, tietää et pääsee pois heti kun kaikki on liikaa, mut joku mua silti pitää täällä, koska nyt jo kaikki on liikaa ja silti mä roikun täällä. Miks? Mä en haluu satuttaa ihmisiä joista mä välitän, mut must on alkanu tuntuu et satutan niitä enemmän olemalla olemassa.

Haluun vaan pois, kohti kuolemaan.

En jaksa.

Mä oon henkisesti jotenkin.... En mä edes keksi oikeeta sanaa. Oon vaan täytetty raivolla. Oon koko ajan aivan helvetinmoisen raivon ja inhon vallassa. Vihaan aivan kaikkia ja kaikkea, ennenkaikkea itseäni. Vihaan itseäni niin paljon, ettei edes itsensä satuttaminen poista sitä vihaa musta.

Ukon kanssa pienoinen riita kun se vitun kuningas alkoholi vie taas voiton kaikesta ja vittu vieköön, mut mä en sitä leikkiä oo kattomassa vierestä. Koko vitun lapsuuden sain kattoo mutsin dokaamista vierestä niin en todellakaan lähde siihen enään, IKINÄ. 

Tyyliin 3 päivää sitten vedin ihan vitunmoiset kilarit sille kun tasan tiesin, että se on dokannut jo ties kuinka monta päivää putkeen ja kehtaa valehdella mulle ettei oo dokannut. Ei vastannut mulle sillon kolmisen päivää sitten taas puhelimeen kun oli ”kiire”. Sattuneista syistä sillä on viimeaikoina AINA ollut ”kiire”, kun on ollut dokaamassa ja ei tän ”kiireen” takia oo muka pystynyt vastaa puhelimeen. Noh, ei sitten puhuttu/viestitelty tai mitään muutakaan vissiin kahteen päivään ja tää kehtaa sit soittaa mulle BAARISTA. 

Jumalauta, että mä kiroon itteeni kun vittu piti siihen ikinä koskaan rakastua. Olishan mun itse pitänyt tietää se, ettei mikään tuu alkoholistilla menee sen brenkun kiskomisen edelle. Mun olis pitänyt tietää, mut ei, omasta 24 vuoden kokemuksesta huolimatta mä olin niin vitun sinisilmäinen idiootti, että uskoin sen paskapuheisiin siitä, miten se lopettaa ton ainaisen dokaamisen. Miksi helvetin vitussa mä uskoin sitä?! Mä oon niin vihainen jo itsellenikin siksi, että uskoin sitä ja sen tyhjiä lupauksia, vaikka tiedän helvetin hyvin omasta kokemuksesta, ettei alkoholistiin PIDÄ IKINÄ LUOTTAA, IKINÄ.

Mun fiilikset tän asian suhteen risteilee raivon ja surun välillä. Ajoittain vihaan sitä ihmistä niin paljon, että voisin posauttaa sen aivot pellolle, kun taas välillä tekis mieli vaan itkeä itseni uneen, koska mua sattuu aivan vitusti…

Viimeiset kaks iltaa mennyt pöntön ja jääkaapin väliä. Syönyt, oksentanu, syönyt, oksentanut. Samaa rataa monta tuntia. Haluun vaan oksentaa tän raivon ja surun ulos, haluun tän olon pois musta.

Mä en jaksa enään kauaa, mä en vaan jaksa.

Ristiriita

Mä aloitin joku aika sitten jo uuden blogin ja kirjottelin sitä erittäin epäsäännöllisen säännöllisesti, mut jostain epämääräisestä syystä, musta tuntuu turvallisemmalta ja helpommalta palata tähän vanhaan ja jatkaa siitä mihin jäin. Niin kuin mä aina loppupeleissä teen, palaan vanhaan, tuttuun ja turvalliseen syömishäiriöön.

Oon enemmän pihalla ja rikki kun pitkiin, pitkiin, todella pitkiin aikoihin. 11 vuotta tätä syömishäröilyä läpikäyneenä, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mä sain vihdoin suuni auki. Kävin sanomassa luokanvalvojalle, (johon on jostain omituisesta syystä helppo luottaa ja jonka kanssa on pelottavan helppo puhua) etten yksinkertaisesti jaksa enään päivääkään.
Mitä mä teen, mä vedän itteni jojon jatkeeks ihan kohta?!?!
Jotakuinkin niin mä taisin sanoa, enkä ollut ihan varma millaisen reaktion sain kyseisessä henkilössä aikaan. Ehkä järkyttyneen lähinnä? Siitä sitten neuvoksi koulupsykologi (joka ei tosin tullut yllätyksenä, mutta tuntui jotenkin tuhat kertaa helpommalta hakeutua sinne luokanvalvojan kautta kun mennä suoraan koulupsykologin oven taakse tärisemään).

Kävin siis koulupsykologilla eilen elämäni ensimmäistä kertaa ja puhuin elämäni ensimmäistä kertaa KUNNOLLA tästä asiasta, asiasta joka on syönyt mua hitaasti sisältäpäin yksitoista vitun vuotta. Asiasta, joka tappaa mua päivä päivältä enemmän ja enemmän. Asiasta, jonka johdosta mä oon oikeesti valmis kuolemaan. Kuolemaan siksi, että mä en jaksa enään päivääkään olla tällainen. Mä haluan kyetä syömään sen yhden helvetin jäätelön ilman
a) helvetillisiä omantunnontuskia
b) ilman ahmimiskohtausta
c) ilman oksentamista
Vittu kun mä haluan olla ajatuksiltani NORMAALI ja tajusin sen vasta näiden vuosien jälkeen, etten mä pysty tähän yksin. Mä oon yrittänyt niin vitun monta kertaa muuttaa tätä suuntaa, mut mä en pysty, mä en yksinkertaisesti osaa.

Mut kerrankin, vittu kerrankin mut otettiin tosissaan. Mua itketti siellä psykologilla aivan vitusti. Meinasin romahtaa joka ikinen sekunti kun oksensin niitä rumia sanoja suustani sen naisen naamalle, mut mä en romahtanut, en uskaltanut, en antanut itelleni lupaa siihen. Mä nielin ne epätoivon ja ahdistuksen kyyneleet ja puhuin. En itkenyt vaikka itketti, mut sen sijaan et oisin vaan sulkeutun ja kadonnut tilanteesta, mä puhuin asiasta ja ensimmäistä kertaa mun elämässä joku otti mut tosissaan tän asian suhteen. Kokemuksena erittäin ahdistava, pelottava, häpeällinen, mut samaan aikaan helpottunut.
Jos totta puhutaan, en edes muista mitä kaikkea sanoin siellä. Musta tuntu sen käynnin jälkeen kun olisin ollut aineissa tai unessa, sellainen omituisen usvainen ja unelias olo. Siltä musta tuntuu vähän vieläkin...

Mä oon jotenkin ihan pihalla ja palasina... En mä osaa edes kertoa mun ajatuksia järkevästi.

Jokatapauksessa, paluu vanhaan blogiin, elämään ja kaikkeen vanhaan (koska se on muka niin tuttua ja turvallista).

Tästä sekavasta meiningistä huomisiin....