Ja niin sä astuit silmukkaan

Tervetuloa mun maailmaan
Ja niin sä astuit silmukkaan
Tervetuloa nyt juhlitaan
Ja niin sä putosit kuoppaan

Sä kuljet minun rinnalla sellaisissa hetkissä
Kun ei voi tietää todella olevansa hereillä

Äiti on taas sairaalassa, jälleen ja jälleen mä mietin et onko tää se viimeinen kerta? Se kerta, kun äiti ei tuu kotiin. Se kerta, kun äiti luisuu hitaasti pois ja lopulta katoaa... Mulla on niin helvetin ristiriitaiset fiilikset. Vaikka äiti ei koskaan ole ollut mikään vuoden äiti, niin se on silti aina mun äiti ja mä tuun aina rakastamaan sitä, kaikesta huolimatta, aina. Tällä kertaa vaan mä en pääse edes katsomaan äitiä. Soitin tänään tehovalvonnan osastolle missä äiti on ja sain kuulla äidin olevan eristyksissä, joten tässä nyt vaan odotellaan, taas.

Äidin kuolemaa en ikimaailmassa toivo, mutta mä en kestä katsoa miten äiti kärsii. Miten jokainen aamu kun äiti herää, paistaa äidin silmistä tuska, epätoivo ja suru. Mä en kestä katsoa ja kuulla sitä miten äitiin sattuu, miten äiti toivoo pääsevänsä ja pois ja miten äiti on jo luovuttanut aikoja sitten. Äiti on itse sanonut, että odottaa vaan kuolevansa, pääsevänsä pois ja mä jollain tavalla ymmärrän sen. Mä ymmärrän sen, ettei alituisissa kivuissa eläminen, neljän seinän sisällä makaaminen ja kävelykyvyn menettäminen ole elämisen arvoista elämää. Äiti ei enään pysty kävelemään, ei itse käymään vessassa, ei juomaan kahvia, eikä muutenkaan pitää edes itse mitään käsissä kun ei mikään pysy käsissä sekuntia pidemään.

Kaikesta tuosta ja monesta muusta asiasta huolimatta äiti hymyilee joka ikinen kerta kun näkee mut, halaa ja sanoo miten ihanaa nähdä, että mä välitän. Tottakai mä välitän mun äidistä, välittämättä menneisyydestä. Se ajatus siitä, etten mä näkis enään äitiä, en pystyis koskettamaan äitiä enään, se sattuu, sattuu aivan helvetin paljon. Se, etten mä enään pystyis tuntemaan äidin kylmää kättä mun poskea vasten ja kuulla sitä "Äiti rakastaa sua", se saa mut romahtamaan jo pelkällä ajatuksen tasolla. Kun mä edes ajattelen asiaa, mä romahdan polvilleni lattialle, itken, itken ja itken. Se ajatus ahdistaa kun kuristavat kädet mun kaulalla. Happi lakkaa kulkemasta ja mua sattuu, oksettaa, ahdistaa ja vituttaa elämä niin paljon, etten tiedä mitä tehdä. Tekis mieli vaan nostaa keskari taivasta kohden ja huutaa. Haistattaa Jumalalle vitut ja samassa lauseessa pyytää anteeks kaikkea.

Tää on laulu sulle äiti,
Tää on laulu rakkaudesta,
Laulu näistä päivistä ja
Valvotuista öistä

Tää on laulu sulle äiti,
Tää on laulu ikävästä
Laulu lohduttomista eron
kyyneleistä

Muistakaa kertoa läheisillenne miten paljon rakastatte.

Äiti mä rakastan sua.

Kosketus valheelta haisee.

Tänään oli parempi päivä kun eilen. Sain hommat hoidettua ja oltua syömättäkin ilman kenenkään huomiota. Työjaksolla on varmaan itseasias helpompi olla menemättä ruokailuun herättämättä sen enempää huomiota kun teoriajaksolla... Työjakso loppuu ens viikon jälkeen ja vituttaa jo valmiiks...

Tuntuu et kaikki on vaan jotain väkinäistä suorittamista. Pakko olla parempi, kauniimpi, nopeampi, fiksumpi ja ehdottomasti laihin kaikista, vaikka se vaatisi hengen. Vaikka mun sydän pysähtyis uudemman kerran tän saatanan sairauden takia niin mä annan sen tapahtua. Kaikki muu on menettänyt merkityksensä taas jälleen tän rinnalla. Välil tuntuu etten jaksais enää vetää sitä maskia naamalle ja jatkaa feikkaamista, mut tää on kaikki mitä mul on. Taas jälleen tajusin et oon yksin, ihan vitun yksin. Vaikka ois miten paska olo hyvänsä ja haluis vaan päästää tän kaiken ulos niin en edes voi, koska yksinkertaisesti oon yksin, mulla ei oo ketään enään... Mut vitut muista, en mä niitä olis koskaan tarvinnutkaan. Nää on näitä hetkiä kun taas tajuaa et syömihäiriö on se vanha ja ikuinen ystävä joka odottaa vaan, että päästän sen taas lähelle. Syömishäiriö on aina paikalla kun tarviin ystävää, vaikka tiedän et se on todellisuudessa yks saatanan painajainen niin silti mä aina tartun sen käteen. Tartun siihen saatanan kylmään käteen kaksin käsin ja kun tajuan miten pahasti haluan irroittaa, se pitääkin mun käsistä kiinni eikä irrota vaikka miten paljon rimpuilisin ja repisin...

Mä toivon, etten herää enään aamulla. Mä nään unia missä kuolen, enkä tiedä onko ne painajaisia vai ei....
Mä en jaksa tätä enään...

Tän päivän fiilis.