Tänään oli parempi päivä kun eilen. Sain hommat hoidettua ja oltua syömättäkin ilman kenenkään huomiota. Työjaksolla on varmaan itseasias helpompi olla menemättä ruokailuun herättämättä sen enempää huomiota kun teoriajaksolla... Työjakso loppuu ens viikon jälkeen ja vituttaa jo valmiiks...
Tuntuu et kaikki on vaan jotain väkinäistä suorittamista. Pakko olla parempi, kauniimpi, nopeampi, fiksumpi ja ehdottomasti laihin kaikista, vaikka se vaatisi hengen. Vaikka mun sydän pysähtyis uudemman kerran tän saatanan sairauden takia niin mä annan sen tapahtua. Kaikki muu on menettänyt merkityksensä taas jälleen tän rinnalla. Välil tuntuu etten jaksais enää vetää sitä maskia naamalle ja jatkaa feikkaamista, mut tää on kaikki mitä mul on. Taas jälleen tajusin et oon yksin, ihan vitun yksin. Vaikka ois miten paska olo hyvänsä ja haluis vaan päästää tän kaiken ulos niin en edes voi, koska yksinkertaisesti oon yksin, mulla ei oo ketään enään... Mut vitut muista, en mä niitä olis koskaan tarvinnutkaan. Nää on näitä hetkiä kun taas tajuaa et syömihäiriö on se vanha ja ikuinen ystävä joka odottaa vaan, että päästän sen taas lähelle. Syömishäiriö on aina paikalla kun tarviin ystävää, vaikka tiedän et se on todellisuudessa yks saatanan painajainen niin silti mä aina tartun sen käteen. Tartun siihen saatanan kylmään käteen kaksin käsin ja kun tajuan miten pahasti haluan irroittaa, se pitääkin mun käsistä kiinni eikä irrota vaikka miten paljon rimpuilisin ja repisin...
Mä toivon, etten herää enään aamulla. Mä nään unia missä kuolen, enkä tiedä onko ne painajaisia vai ei....
Mä en jaksa tätä enään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti