Mä herään joka aamu ja en oo ihan varma haluaisinko vai enkö. Mä kömmin ylös sängystä, oon ihan jäässä. Suuntaan ensimmäisenä vessaan, kaivan vaa'an piilostaan ja astun sille, alastomana. Siihen ilmestyvät numerot kertoo sen, miten päivä tulee menemään. Se voi mennä ihan päin vittua tai sit vähemmän päin vittua. Riippuen onko grammat palanneet vai kadonneet.
Seison peilin edessä ja tuijotan itseäni. Kuljetan sormia solisluiden yli ja mietin, miltä ne näyttää sit kun loputkin on kadonneet niiden ympäriltä. Kuvittelen sen tunteen, sen ihanan tunteen kun pääsen mun tavoitteeseen, mut samalla mä tiedän ettei se kuitenkaan riitä, tiedän ettei mikään koskaan riitä. Tää tappaa mut.
Mä oon riittävän hyvä kun oon antanut tälle kaikkeni, mun elämäni, sen sykkivän sydämen, mut päivä päivältä se lyö hiljempaa ja hiljempaa ja joku kaunis päivä se lakkaa lyömästä kokonaan, silloin mä oon tarpeeks hyvä, tarpeeks kaunis.
Mä en oo enään mä, mut kuka mä oon? Sitä mä en enään tiedä. Mä oon syömishäiriön huora, sen orja. Teen kaiken mitä se käskee ja yritän aina vaan kovemmin ja kovemmin, mut se ei silti oo koskaan tyytyväinen, se vaatii lisää, parempaa. Mä en vittu riitä, miks mä en voi riittää?!? Miks se ei jätä mua jos mä en oo tarpeeks hyvä?
Koska se on ystävä, rakastaja ja pomo. Se haluaa tehdä musta paremman, kauniin ja onnellisen ja mä annan itseni sille, mä haluan riittää. Se on kun kasvoton huone, mä juoksen suoraan sen luokse, sen jääkylmään syliin ja ovi menee perässä lukkoon.
Siel on muitakin, nekin yrittää enemmän ja enemmän, mut ei nekään riitä koskaan. Sen huoneen ovi aukeaa vain silloin kun sen huora kaatuu lattialle, vetää viimeisen hengenvetonsa, sydän lyö viimeisen lyönnin ja se kuolee. Se ovi aukeaa ja raato raahataan pois, ilman kunnioitusta. Se raahataan ulos kun mädäntynyt raato ja samaan aikaan uus huora tulee sisään, tajuamatta mihin on astunut, ennen kun se on jo liian myöhäistä ja ovi pamahtaa kiinni.
Siellä me ollaan, maataan ja kuollaan. Se on kasvoton huone, jonne mennessäsi, paluuta ei enään ole, koskaan. Peli on menetetty. Sä oot nyt yksi sen likaisista huorista, niistä epäonnistuneista ihmisraunioista ja kohta sä et oo enään mitään, et ketään, sua ei enään oo.
Me alistutaan, koska se sanoo olevansa meidän ystävä, se on kaikki mitä meillä on jäljellä ja meidän on taisteltava sen huomiosta, taisteltava voitosta sen silmien alla.
Me ei olla enään ihmisiä, me ollaan syömishäiriön huoria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti