Henkisesti hengiltä.

Mä oon henkisesti ihan vitunmoisessa koomassa. Mä oon tässä fyysisesti, kävelen, hengitän ja puhun, mut henkisesti oon jo lähellä kuolemaa. Mä oon tässä, mut joka päivä jotain mun sisältä kuolee, vaivun syvemmälle henkiseen koomaan ja odotan vaan et joku tulee, kiskasee koneitten piuhat seinästä irti ja antaa mun lopullisesti mennä. Osaan kuvitella, miten fyysinen minä rysähtää katukivetykseen ja lakkaa hengittämästä.

Mä en jaksa, enkä haluu enään puhuu kellekkään enkä millekkään, en olemassaolevalle enkä kuvitellulle. Mä en haluu kaataa tätä toisen niskaan, en aiheuttaa pahaa oloa, stressiä tai mitään muutakaan negatiivista, en jollekin, mistä välitän. Mä en halua satuttaa mulle tärkeää.

Tavallaan odotan vaan et oikeesti kroppa pettäis, lysähtäisin johonkin ja sydän lakkais lyömästä. Mä en riitä, mä en oo onnistunut tarpeeks hyvin, olisin voinu pärjätä paremmin, tehdä tän nopeammin, olla luovuttamatta välissä. Tää on niin tätä aina, mikään ei riitä, ei mikään, ei koskaan. Aina pitää olla parempi, nopeampi, fiksumpi, kauniimpi ja varsinkin laihempi. Aina, niin kauan ennen kun epätoivo nielee sut ja sä annat periks, kun sun kroppa antaa periks, sydän pysähtyy ja sua ei vaan enään oo, enää ikinä. Tiedän, et ihmiset itkis ehkä hetken, suris pienen kiitävän hetken. Ne muutamat ehkä itkis yhdessä hetken ja nostais keskarin taivasta kohden haistattaen vitut kaikelle, mut sit mua ei enään olis, edes muistoissa, mut unohdettaisiin kokonaan, ikuisesti. Parasta tässä on se, että mä odotan että niin käy, koska nyt mä satutan tahtomattani ihmisiä, mutta sit kun mut olis jo unohdettu, mä en kykenis enään satuttamaan ketään, koskaan.

Mä en enää puhu edes omille tukipilareille puoliakaan. En jaksa kaataa mitään toisten niskaan, en haluu olla se ainanen paskanen taakka ja lässyttää miten mun pienen pieni, säälittävä elämä potkii mua päähän. En jaksa jauhaa siitä, miten rakas aivohuora jatkaa huutamistaan ja varsinkaan myöntää, et se on tehnyt sitä koko ajan, vaikka oon väittänyt kaiken menevän parempaan suuntaan. Mä oon hymyilly, valehdellu ja esittänyt ja se kaikki menee läpi ja uppoo, onneks. Tavallaan sitä on toivonut jo vuosia et joku näkis kaiken läpi ja nostais veke paskasta, mut kun sen tietää ettei se onnistu, mä oon vedelly jo liian pitkään viimesiä, kontannut sillä häilyvällä rajalla elämän ja kuoleman välissä.

Aivohuora on ainoo tässä kaikessa. Se ei jätä, rutiinit ei petä. Oksennan, ahmin, paastoon, koska mikään ei riitä, mä en riitä, koskaan. Mä vihaan ja rakastan sitä samaan aikaan, koska se on se mitä mä osaan, mihin pystyn ja mitä osaan kontrolloida. Kaikki mitä mulla on.

Mä en osaa puhua enään, en mitenkään, en kykene enään edes kertomaan paperilla miltä tää kaikki tuntuu.