En jaksa.

Mä oon henkisesti jotenkin.... En mä edes keksi oikeeta sanaa. Oon vaan täytetty raivolla. Oon koko ajan aivan helvetinmoisen raivon ja inhon vallassa. Vihaan aivan kaikkia ja kaikkea, ennenkaikkea itseäni. Vihaan itseäni niin paljon, ettei edes itsensä satuttaminen poista sitä vihaa musta.

Ukon kanssa pienoinen riita kun se vitun kuningas alkoholi vie taas voiton kaikesta ja vittu vieköön, mut mä en sitä leikkiä oo kattomassa vierestä. Koko vitun lapsuuden sain kattoo mutsin dokaamista vierestä niin en todellakaan lähde siihen enään, IKINÄ. 

Tyyliin 3 päivää sitten vedin ihan vitunmoiset kilarit sille kun tasan tiesin, että se on dokannut jo ties kuinka monta päivää putkeen ja kehtaa valehdella mulle ettei oo dokannut. Ei vastannut mulle sillon kolmisen päivää sitten taas puhelimeen kun oli ”kiire”. Sattuneista syistä sillä on viimeaikoina AINA ollut ”kiire”, kun on ollut dokaamassa ja ei tän ”kiireen” takia oo muka pystynyt vastaa puhelimeen. Noh, ei sitten puhuttu/viestitelty tai mitään muutakaan vissiin kahteen päivään ja tää kehtaa sit soittaa mulle BAARISTA. 

Jumalauta, että mä kiroon itteeni kun vittu piti siihen ikinä koskaan rakastua. Olishan mun itse pitänyt tietää se, ettei mikään tuu alkoholistilla menee sen brenkun kiskomisen edelle. Mun olis pitänyt tietää, mut ei, omasta 24 vuoden kokemuksesta huolimatta mä olin niin vitun sinisilmäinen idiootti, että uskoin sen paskapuheisiin siitä, miten se lopettaa ton ainaisen dokaamisen. Miksi helvetin vitussa mä uskoin sitä?! Mä oon niin vihainen jo itsellenikin siksi, että uskoin sitä ja sen tyhjiä lupauksia, vaikka tiedän helvetin hyvin omasta kokemuksesta, ettei alkoholistiin PIDÄ IKINÄ LUOTTAA, IKINÄ.

Mun fiilikset tän asian suhteen risteilee raivon ja surun välillä. Ajoittain vihaan sitä ihmistä niin paljon, että voisin posauttaa sen aivot pellolle, kun taas välillä tekis mieli vaan itkeä itseni uneen, koska mua sattuu aivan vitusti…

Viimeiset kaks iltaa mennyt pöntön ja jääkaapin väliä. Syönyt, oksentanu, syönyt, oksentanut. Samaa rataa monta tuntia. Haluun vaan oksentaa tän raivon ja surun ulos, haluun tän olon pois musta.

Mä en jaksa enään kauaa, mä en vaan jaksa.

Ristiriita

Mä aloitin joku aika sitten jo uuden blogin ja kirjottelin sitä erittäin epäsäännöllisen säännöllisesti, mut jostain epämääräisestä syystä, musta tuntuu turvallisemmalta ja helpommalta palata tähän vanhaan ja jatkaa siitä mihin jäin. Niin kuin mä aina loppupeleissä teen, palaan vanhaan, tuttuun ja turvalliseen syömishäiriöön.

Oon enemmän pihalla ja rikki kun pitkiin, pitkiin, todella pitkiin aikoihin. 11 vuotta tätä syömishäröilyä läpikäyneenä, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mä sain vihdoin suuni auki. Kävin sanomassa luokanvalvojalle, (johon on jostain omituisesta syystä helppo luottaa ja jonka kanssa on pelottavan helppo puhua) etten yksinkertaisesti jaksa enään päivääkään.
Mitä mä teen, mä vedän itteni jojon jatkeeks ihan kohta?!?!
Jotakuinkin niin mä taisin sanoa, enkä ollut ihan varma millaisen reaktion sain kyseisessä henkilössä aikaan. Ehkä järkyttyneen lähinnä? Siitä sitten neuvoksi koulupsykologi (joka ei tosin tullut yllätyksenä, mutta tuntui jotenkin tuhat kertaa helpommalta hakeutua sinne luokanvalvojan kautta kun mennä suoraan koulupsykologin oven taakse tärisemään).

Kävin siis koulupsykologilla eilen elämäni ensimmäistä kertaa ja puhuin elämäni ensimmäistä kertaa KUNNOLLA tästä asiasta, asiasta joka on syönyt mua hitaasti sisältäpäin yksitoista vitun vuotta. Asiasta, joka tappaa mua päivä päivältä enemmän ja enemmän. Asiasta, jonka johdosta mä oon oikeesti valmis kuolemaan. Kuolemaan siksi, että mä en jaksa enään päivääkään olla tällainen. Mä haluan kyetä syömään sen yhden helvetin jäätelön ilman
a) helvetillisiä omantunnontuskia
b) ilman ahmimiskohtausta
c) ilman oksentamista
Vittu kun mä haluan olla ajatuksiltani NORMAALI ja tajusin sen vasta näiden vuosien jälkeen, etten mä pysty tähän yksin. Mä oon yrittänyt niin vitun monta kertaa muuttaa tätä suuntaa, mut mä en pysty, mä en yksinkertaisesti osaa.

Mut kerrankin, vittu kerrankin mut otettiin tosissaan. Mua itketti siellä psykologilla aivan vitusti. Meinasin romahtaa joka ikinen sekunti kun oksensin niitä rumia sanoja suustani sen naisen naamalle, mut mä en romahtanut, en uskaltanut, en antanut itelleni lupaa siihen. Mä nielin ne epätoivon ja ahdistuksen kyyneleet ja puhuin. En itkenyt vaikka itketti, mut sen sijaan et oisin vaan sulkeutun ja kadonnut tilanteesta, mä puhuin asiasta ja ensimmäistä kertaa mun elämässä joku otti mut tosissaan tän asian suhteen. Kokemuksena erittäin ahdistava, pelottava, häpeällinen, mut samaan aikaan helpottunut.
Jos totta puhutaan, en edes muista mitä kaikkea sanoin siellä. Musta tuntu sen käynnin jälkeen kun olisin ollut aineissa tai unessa, sellainen omituisen usvainen ja unelias olo. Siltä musta tuntuu vähän vieläkin...

Mä oon jotenkin ihan pihalla ja palasina... En mä osaa edes kertoa mun ajatuksia järkevästi.

Jokatapauksessa, paluu vanhaan blogiin, elämään ja kaikkeen vanhaan (koska se on muka niin tuttua ja turvallista).

Tästä sekavasta meiningistä huomisiin....