Mä aloitin joku aika sitten jo uuden blogin ja kirjottelin sitä erittäin epäsäännöllisen säännöllisesti, mut jostain epämääräisestä syystä, musta tuntuu turvallisemmalta ja helpommalta palata tähän vanhaan ja jatkaa siitä mihin jäin. Niin kuin mä aina loppupeleissä teen, palaan vanhaan, tuttuun ja turvalliseen syömishäiriöön.
Oon enemmän pihalla ja rikki kun pitkiin, pitkiin, todella pitkiin aikoihin. 11 vuotta tätä syömishäröilyä läpikäyneenä, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mä sain vihdoin suuni auki. Kävin sanomassa luokanvalvojalle, (johon on jostain omituisesta syystä helppo luottaa ja jonka kanssa on pelottavan helppo puhua) etten yksinkertaisesti jaksa enään päivääkään.
Mitä mä teen, mä vedän itteni jojon jatkeeks ihan kohta?!?!
Jotakuinkin niin mä taisin sanoa, enkä ollut ihan varma millaisen reaktion sain kyseisessä henkilössä aikaan. Ehkä järkyttyneen lähinnä? Siitä sitten neuvoksi koulupsykologi (joka ei tosin tullut yllätyksenä, mutta tuntui jotenkin tuhat kertaa helpommalta hakeutua sinne luokanvalvojan kautta kun mennä suoraan koulupsykologin oven taakse tärisemään).
Kävin siis koulupsykologilla eilen elämäni ensimmäistä kertaa ja puhuin elämäni ensimmäistä kertaa KUNNOLLA tästä asiasta, asiasta joka on syönyt mua hitaasti sisältäpäin yksitoista vitun vuotta. Asiasta, joka tappaa mua päivä päivältä enemmän ja enemmän. Asiasta, jonka johdosta mä oon oikeesti valmis kuolemaan. Kuolemaan siksi, että mä en jaksa enään päivääkään olla tällainen. Mä haluan kyetä syömään sen yhden helvetin jäätelön ilman
a) helvetillisiä omantunnontuskia
b) ilman ahmimiskohtausta
c) ilman oksentamista
Vittu kun mä haluan olla ajatuksiltani NORMAALI ja tajusin sen vasta näiden vuosien jälkeen, etten mä pysty tähän yksin. Mä oon yrittänyt niin vitun monta kertaa muuttaa tätä suuntaa, mut mä en pysty, mä en yksinkertaisesti osaa.
Mut kerrankin, vittu kerrankin mut otettiin tosissaan. Mua itketti siellä psykologilla aivan vitusti. Meinasin romahtaa joka ikinen sekunti kun oksensin niitä rumia sanoja suustani sen naisen naamalle, mut mä en romahtanut, en uskaltanut, en antanut itelleni lupaa siihen. Mä nielin ne epätoivon ja ahdistuksen kyyneleet ja puhuin. En itkenyt vaikka itketti, mut sen sijaan et oisin vaan sulkeutun ja kadonnut tilanteesta, mä puhuin asiasta ja ensimmäistä kertaa mun elämässä joku otti mut tosissaan tän asian suhteen. Kokemuksena erittäin ahdistava, pelottava, häpeällinen, mut samaan aikaan helpottunut.
Jos totta puhutaan, en edes muista mitä kaikkea sanoin siellä. Musta tuntu sen käynnin jälkeen kun olisin ollut aineissa tai unessa, sellainen omituisen usvainen ja unelias olo. Siltä musta tuntuu vähän vieläkin...
Mä oon jotenkin ihan pihalla ja palasina... En mä osaa edes kertoa mun ajatuksia järkevästi.
Jokatapauksessa, paluu vanhaan blogiin, elämään ja kaikkeen vanhaan (koska se on muka niin tuttua ja turvallista).
Tästä sekavasta meiningistä huomisiin....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti