Mä jo hetken luulin perjantaisen itsariyrityksen jälkeen et kyl tää tästä, mä nousen taas, miljoonannen kerran. Luulin et nousen, revin itteni taas ylös siitä suosta jossa rämmin ja näytän et kyl mä vittu pärjään, mut ei, en mä pärjää. Mikään ei oo todellisuudessa muuttunut. Oon kaks päivää tehny hommia enemmän kun viimesen kuukauden aikana. Lähinnä siks, ettei mul ois aikaa ajatella, etten ehtis tajuta sitä, ettei mikään oo muuttunut ja mä edelleen haluan vaan vittu pois, kuolla. Tai ei, en ehkä oikeesti kuolla, mut eroon tästä olosta, tuskasta ja kivusta mikä velloo mun sisällä 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa, vaikka mitä tekis, se ei mee pois.
Lauantaina olin vielä suhteellisen tyytyväinen siihen, etten kuollutkaan. Kävin yhden ihmisen kanssa kahvilla ja sen hetken oli oikeesti hyvä fiilis. Tuntu hyvältä istuu sen ihmisen kans siinä ja puhua. Se on yks niistä, jotka on olemassaolollaan pitänyt mua täällä ja nostanut takas jaloilleen, kun en oo ite edes tuntenut mun jalkoja. Repinyt mut aina hetkellisesti sieltä tuskan ja synkkyyden kuplasta ulos ja näyttänyt ettei elämä oo ehkä aina niin paskaa ja saanut mut jopa hetkittäin uskomaan siihen.
Maailman vittu ainoa ihminen miljoonien joukossa kenelle mä en halua ja/tai pysty valehtelemaan ja en edes vittu tiedä miks. On ihmisiä joille voin valehdella silmät ja korvat täyteen vaikka tietäisin, et ne tietää mun valehtelevan, mut mä pystyn ja vittu haluan valehdella niille sen sijaan, et kertoisin yhtään mitään. Sit on yks, vittu _yksi_ ihminen tällä koko helvetin säälittävällä pallolla, millä me tallataan, jolle en pysty oikeestaan valehtelemaan.
Yks joka näkee mun läpi vaik vuoraisin itteni vittu jätesäkkiin. Tyyppi jolle oon avannu mun koko vitun elämän kolmen vuoden aikana niin, et se tuntee mut paremmin kun minä ite ja mä en todellakaan tiedä onks se hyvä juttu. Kukaan ei tiedä musta niin paljon, et pystyis halutessaan hajottaa mut, mut se tietää.
Mut vittu hei oikeesti, jos sä päivästä toiseen yrität päästä tervassa eteenpäin ja se kipu ei helpota, teet mitä hyvänsä, onks tää oikein? Must tuntuu ettei mun vaan oo tarkotus olla täällä enään, et mä oon täyttäny oman velvollisuuteni täällä ja mua ei tarvita enään, ei oo koskaan tarvittukaan. Mun ei kuulu olla olemassa, mul ei yksinkertaisesti oo paikkaa täällä.
Mä voin huutaa, itkeä, raivota ja mykistyä kerta toisensa jälkeen, mut se ei mee pois, se ei jätä mua rauhaan, mua sattuu kaikesta huolimatta koko ajan. Must tuntuu tyhjältä ja turralta, mikään ei tunnu miltään, mut silti musta tuntuu et tukehdun kipuun.
Mä oikeesti vittu yritin. Mä päätin lauantai-aamuna, et mä jumalauta nousen vielä ja nyt en enää edes halua. En jaksa olla koko ajan taistelemassa siitä, et voisin olla edes hetken onnellinen. Mä oon noussu miljoonasti, mut oon myös pudonnut ihan yhtä monta kertaa ja joka kerta se nouseminen on ollut vaikeampaa ja täs kohtaa en vaan jaksa enään nousta.
Oon ihan vitun yksin. Tuijotan seiniä ja odotan et pääsis nukkumaan, mut uni ei tuu. Oon yksin mun ajatusten kanssa. Mulla ei oo siviilissä ketään.
Vittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti