It's getting me down my love
Like a cat in a bag, waiting to drown
This time I'm comin' down
And I hope you're thinking of me
As you lay down on your side
Now the drugs don't work
They just make you worse
But I know I'll see your face again"
Joka vitun ikinen kerta kun kirjotan tänne, vannon etten enää palaa tänne, vannon etten enää palaa näihin fiiliksiin, mut silti löydän itteni joka vitun ikinen kerta täältä, uudestaan ja uudestaan. Joka kerta vannon itelleni, että mä nousen tästä ja kaikki on viel hyvin, mut sit mä taas putoon takas tänne. Putoon takas mun synkkään pimeään mieleen, mun omaan vankilaan, omaan synkkään luomukseen.
En jaksa rämpiä täältä yksin enää ylös ja apua ei tuu mistään. Syötetään lääkkeitä ja kysellään miten menee, mut kukaan ei auta mua käsittelee niit asioita jotka on johtanut tähän. Vedän lääkkeitä enemmän ja vähemmän, käyn välil päivystyksessä. On yliannostuksia, itsetuhoisuutta, ahdistusta ja turrutettua pahaa oloa ja mä haluun vaan huutaa
"Auttakaa nyt saatana joku, mä en jaksa enää"
Mut ne ei auta, niitä ei kiinnosta, ne tunkee vaan lisää lääkkeitä ja taas mä havahdun ajattelemasta itsemurhaa ja sitä, miten vähän se vaikuttaisi mihinkään, joten miks helvetissä jäisin tänne. Tuijotan ikkunasta ja ajattelen mulle tärkeitä ihmisiä, ajattelen sitä miten ne hetken saattais surra ja olla paskana, mut kuitenkin jatkais elämää ja niin kuuluukin, joten miks mä jäisin tänne? Mikä mua pitää täällä enään.
Mä herään joka helvetin aamu sillä asenteella, et jumalauta, mä nousen ja näytän viel et must on vaikka ja mihin, mut sit taas pikkuhiljaa epätoivo iskee ja tajuut seisovas junalaiturilla miettimässä sitä, et mitä sit jos vaan hyppäis, jos vaan antais periks ja lähtis. Oon viime aikoina viettänyt ihan liikaa aikaa asemalla. Istun siellä tuntitolkulla, kattelen ympärilleni, seuraan katseellani ihmisiä ja mietin millaista niiden elämä on. Mietin miten vähän ihmiset tuntee toisistaan sen oikean minän. Mietin, et miks vitussa aina pitää tapahtua jotain brutaalia ennenkun ihmisillä on taas aikaa toisilleen. Miks aina pitää tapahtua jotain, ennen kun ihmiset tajuaa miten pienestä kaikki on kiinni ja miten paljon se, että annat aikaasi sen pari minuuttia päivässä jollekin toiselle, voi merkata. Miten paljon se voi pelastaa, mut toisaalta se ei välttämättä muuta mitään. Tarpeeks syvälle kun mennään, mikään ei muuta mitään enää.
Mä haluun nukahtaa, nukkua seuraavat 10 vuotta ja toivoa, että kaikki on paremmin kun mä herään uudestaan. Silti osa mua ei halua herätä enää koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti