What have i become

"I hurt myself today
To see if I still feel
I focus on the pain
The only thing that's real

The needle tears a hole
The old familiar sting
Try to kill it all away
But I remember everything

What have I become
My sweetest friend
Everyone I know
Goes away in the end

And you could have it all
My empire of dirt
I will let you down
I will make you hurt

I wear this crown of shit
Upon my liars chair
Full of broken thoughts
I cannot repair

Beneath the stains of time
The feelings disappear
You are someone else
I am still right here

What have I become
My sweetest friend
Everyone I know
Goes away in the end

And you could have it all
My empire of dirt
I will let you down
I will make you hurt

If I could start again
A million miles away
I will keep myself
I would find a way"

Liikaa ajatuksia taas. En saa edelleenkään mistään kiinni. Mun mieli on kun Tokion kadut pahimpaan ruuhka-aikaan. Voit kuulla ja nähdä aivan kaiken, muttet pysty pysäyttämään sitä mitenkään. Kaikilla ja kaikella on kiire sinkoilla sinne sun tänne, tietämättä välillä edes itse minne. Mä haluisin vaan turruttaa mun pään uudestaan viinalla ja romppeella. Olla sekaisin, ajattelematta ja turta. Turta mä oon koko ajan, mut silti tuskainen. Haluun olla niin turta, etten tunne sitä tuskaisuutta enään. Haluun et ne helvetin ruuhkaisat kadut hiljenee, ihmiset häipyy ja kaikkialla ois aavemaisen hiljaista. Haluun tietää miltä hiljaisuus tuntuu, miltä tuntuu kun kaikkialla on rauhallista, kun sun mieli olis hiljaa, kun sun ajatuksilla ei olis niin helvetin kiire. Mä haluun hiljaisuutta.

Mun opettaja käski mun levätä. Mitä vittua se auttaa jos mä en eninnäkään kykene siihen? Jos mä en saa unta, toisekseen, se on ihan vitun helppo huudella jos ei ite oo samassa veneessä. Mä oon ollu 15 vitun vuotta täs kunnossa, noussut joka helvetin aamu vaan tajuamaan ettei mikään oo edelleenkään muuttunu ja kyllä, mä olen vittu yrittänyt. Mä olen yrittänyt ajatella positiivisesti, yrittänyt olla ajattelamatta tätä kaikkea paskaa, yrittänyt vaan painaa päivä toisensa jälkeen eteenpäin vaikka miten iskis paskaa vasten naamaa, mutku se ei vittu auta välttämättä. On ihmisiä, joilla se helpottaa joskus ja ne nousee tajuamaan et ne vittu selvis, sit on mun kaltaisia ihmisiä, ihmisiä jotka antaa vaan jossain kohtaa periks kun ne tajuaa, ettei se muutu. Niin kauan kun mä pistän vastaan, niinsanotusti "taistelen", tää ei jätä mua rauhaan. Niin kauan kun mä hengitän, se seuraa mua. Mä voin juosta karkuun niin kovaa kun pääsen, mut se saavuttaa mut joka helvetin kerta ja nielee mukanaan, joka vitun ikinen kerta. Miks mun pitää helvetti soikoon jäädä tänne räpiköimään, kun aivan KAIKILLA olis helpompaa jos mä vaan lähtisin. Luovuttaisin ja katoaisin ihmisten elämistä. Kaikilla olis helpompaa, ihan vitun kaikilla.

Mä satutan itteeni ja muita olemalla olemassa, tuhoan kaiken mihin kosken. Myrkytän kaiken jo pelkästään sillä, että hengitän. Mun ei jumalauta kuulu olla täällä enään, ei vaan kuulu, miks kukaan ei nää sitä?! Miks kukaan ei saatana suostu näkemään ja tajuamaan miten helvetillistä takkuilua, kipua ja tuskaa tää on mulle joka perkeleen päivä ja mun pitäis vittu hymyssä suin vetää vaan eteenpäin siks, ettei muille tuu paha mieli. Kun ei niille edes tule, niil kaikilla ois helpompi olla. Mulla ei oo täällä ketään, ei mitään, mä en kuulu tänne enää.

Koulukin voi repiä niitä eurojaan jonkun muun persnahasta kun mun. Mä ymmärrän sen, et ne opettajat haluu mahdollisimman paljon valmistuneita, niiden elanto on aikalailla siitä kiinni after all, mut vittu pliis antakaa mun helvetti mennä. Siel on sata muuta joiden persnahasta niitä euroja voi repiä, antakaa mun mennä, mä en kuulu sinne, en tänne, en yhtään mihinkään.

Musta on jäljellä pelkkä tyhjä kuori. Mä katon peiliin ja se vastaan tuijottava hahmo on pelkä tyhjä kuori, kuori josta kaikki elämänhalu on imetty pois ja mä vihaan jopa tätä tyhjää kuorta. Vihaan itseäni niin vitun paljon, etten edes osaa selittää tätä vihan ja inhon määrää. Miten helvetissä mä voisin rakastaa elämää, auringonnousuja- ja laskuja jos en osaa edes hitusen pitää itsestäni? Miten mun kuuluis nauttia jostain jos en saa itseltäni hetken rauhaa? Jos ei koskaan tuu rauhaa.

Mä en saanut edes apua vaikka käytännössä huusin niiden naamaan, etten kestä enään. Jos koko vitun hoitohenkilökunta on luovuttanut mun suhteen, miten helvetissä mun kuuluis uskoa itseeni? Jos kaikki muut on luovuttanut mun suhteen niin miten vitussa voisin uskoa itseeni? Mä en usko enää itseeni enkä muihin. En luota enää koskaan kehenkään, se vaan sattuu.

Mä haluan pois.

the drugs don't work

"All this talk of getting old
It's getting me down my love
Like a cat in a bag, waiting to drown
This time I'm comin' down

And I hope you're thinking of me
As you lay down on your side
Now the drugs don't work
They just make you worse
But I know I'll see your face again"

Joka vitun ikinen kerta kun kirjotan tänne, vannon etten enää palaa tänne, vannon etten enää palaa näihin fiiliksiin, mut silti löydän itteni joka vitun ikinen kerta täältä, uudestaan ja uudestaan. Joka kerta vannon itelleni, että mä nousen tästä ja kaikki on viel hyvin, mut sit mä taas putoon takas tänne. Putoon takas mun synkkään pimeään mieleen, mun omaan vankilaan, omaan synkkään luomukseen.

En jaksa rämpiä täältä yksin enää ylös ja apua ei tuu mistään. Syötetään lääkkeitä ja kysellään miten menee, mut kukaan ei auta mua käsittelee niit asioita jotka on johtanut tähän. Vedän lääkkeitä enemmän ja vähemmän, käyn välil päivystyksessä. On yliannostuksia, itsetuhoisuutta, ahdistusta ja turrutettua pahaa oloa ja mä haluun vaan huutaa

"Auttakaa nyt saatana joku, mä en jaksa enää"

Mut ne ei auta, niitä ei kiinnosta, ne tunkee vaan lisää lääkkeitä ja taas mä havahdun ajattelemasta itsemurhaa ja sitä, miten vähän se vaikuttaisi mihinkään, joten miks helvetissä jäisin tänne. Tuijotan ikkunasta ja ajattelen mulle tärkeitä ihmisiä, ajattelen sitä miten ne hetken saattais surra ja olla paskana, mut kuitenkin jatkais elämää ja niin kuuluukin, joten miks mä jäisin tänne? Mikä mua pitää täällä enään.
Mä herään joka helvetin aamu sillä asenteella, et jumalauta, mä nousen ja näytän viel et must on vaikka ja mihin, mut sit taas pikkuhiljaa epätoivo iskee ja tajuut seisovas junalaiturilla miettimässä sitä, et mitä sit jos vaan hyppäis, jos vaan antais periks ja lähtis. Oon viime aikoina viettänyt ihan liikaa aikaa asemalla. Istun siellä tuntitolkulla, kattelen ympärilleni, seuraan katseellani ihmisiä ja mietin millaista niiden elämä on. Mietin miten vähän ihmiset tuntee toisistaan sen oikean minän. Mietin, et miks vitussa aina pitää tapahtua jotain brutaalia ennenkun ihmisillä on taas aikaa toisilleen. Miks aina pitää tapahtua jotain, ennen kun ihmiset tajuaa miten pienestä kaikki on kiinni ja miten paljon se, että annat aikaasi sen pari minuuttia päivässä jollekin toiselle, voi merkata. Miten paljon se voi pelastaa, mut toisaalta se ei välttämättä muuta mitään. Tarpeeks syvälle kun mennään, mikään ei muuta mitään enää.

Mä haluun nukahtaa, nukkua seuraavat 10 vuotta ja toivoa, että kaikki on paremmin kun mä herään uudestaan. Silti osa mua ei halua herätä enää koskaan.

Sleepwalking

Mä jo hetken luulin perjantaisen itsariyrityksen jälkeen et kyl tää tästä, mä nousen taas, miljoonannen kerran. Luulin et nousen, revin itteni taas ylös siitä suosta jossa rämmin ja näytän et kyl mä vittu pärjään, mut ei, en mä pärjää. Mikään ei oo todellisuudessa muuttunut. Oon kaks päivää tehny hommia enemmän kun viimesen kuukauden aikana. Lähinnä siks, ettei mul ois aikaa ajatella, etten ehtis tajuta sitä, ettei mikään oo muuttunut ja mä edelleen haluan vaan vittu pois, kuolla. Tai ei, en ehkä oikeesti kuolla, mut eroon tästä olosta, tuskasta ja kivusta mikä velloo mun sisällä 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa, vaikka mitä tekis, se ei mee pois.

Lauantaina olin vielä suhteellisen tyytyväinen siihen, etten kuollutkaan. Kävin yhden ihmisen kanssa kahvilla ja sen hetken oli oikeesti hyvä fiilis. Tuntu hyvältä istuu sen ihmisen kans siinä ja puhua. Se on yks niistä, jotka on olemassaolollaan pitänyt mua täällä ja nostanut takas jaloilleen, kun en oo ite edes tuntenut mun jalkoja. Repinyt mut aina hetkellisesti sieltä tuskan ja synkkyyden kuplasta ulos ja näyttänyt ettei elämä oo ehkä aina niin paskaa ja saanut mut jopa hetkittäin uskomaan siihen.
Maailman vittu ainoa ihminen miljoonien joukossa kenelle mä en halua ja/tai pysty valehtelemaan ja en edes vittu tiedä miks. On ihmisiä joille voin valehdella silmät ja korvat täyteen vaikka tietäisin, et ne tietää mun valehtelevan, mut mä pystyn ja vittu haluan valehdella niille sen sijaan, et kertoisin yhtään mitään. Sit on yks, vittu _yksi_ ihminen tällä koko helvetin säälittävällä pallolla, millä me tallataan, jolle en pysty oikeestaan valehtelemaan.
Yks joka näkee mun läpi vaik vuoraisin itteni vittu jätesäkkiin. Tyyppi jolle oon avannu mun koko vitun elämän kolmen vuoden aikana niin, et se tuntee mut paremmin kun minä ite ja mä en todellakaan tiedä onks se hyvä juttu. Kukaan ei tiedä musta niin paljon, et pystyis halutessaan hajottaa mut, mut se tietää.


Mut vittu hei oikeesti, jos sä päivästä toiseen yrität päästä tervassa eteenpäin ja se kipu ei helpota, teet mitä hyvänsä, onks tää oikein? Must tuntuu ettei mun vaan oo tarkotus olla täällä enään, et mä oon täyttäny oman velvollisuuteni täällä ja mua ei tarvita enään, ei oo koskaan tarvittukaan. Mun ei kuulu olla olemassa, mul ei yksinkertaisesti oo paikkaa täällä.
Mä voin huutaa, itkeä, raivota ja mykistyä kerta toisensa jälkeen, mut se ei mee pois, se ei jätä mua rauhaan, mua sattuu kaikesta huolimatta koko ajan. Must tuntuu tyhjältä ja turralta, mikään ei tunnu miltään, mut silti musta tuntuu et tukehdun kipuun.

Mä oikeesti vittu yritin. Mä päätin lauantai-aamuna, et mä jumalauta nousen vielä ja nyt en enää edes halua. En jaksa olla koko ajan taistelemassa siitä, et voisin olla edes hetken onnellinen. Mä oon noussu miljoonasti, mut oon myös pudonnut ihan yhtä monta kertaa ja joka kerta se nouseminen on ollut vaikeampaa ja täs kohtaa en vaan jaksa enään nousta.

Oon ihan vitun yksin. Tuijotan seiniä ja odotan et pääsis nukkumaan, mut uni ei tuu. Oon yksin mun ajatusten kanssa. Mulla ei oo siviilissä ketään.

Vittu.