Kun yössä yksin vaeltaa.

Kaikki menneisyyden haamut palaa taas takasin. Ne on asunut koko elämän mun päässä, pimeydessä, mutta nyt ne taas hakkaa ulos. Ne haluaa hajottaa mut palasiks ja mä en jaksa taistella vastaan enään, mä romahdan, kaikki tähän asti taisteltu taistelu on ollut turhaa, yhtä tyhjän kanssa. Tullaan taas siihen pisteeseen kun millään ei oo enään minkäänlaista merkitystä ja siihen pisteeseen kun mä oon aivan yksin, ilman ketään tai mitään. Mä haluaisin juosta ulos itkien, kiroillen ja kiljuen, että tää tuska helpottais. Huutaisin niin kauan, etten enään jaksa, ettei musta pääsis enään pihahdustakaan, niin kauan että ääni katoais tuulen huminaan. Haluisin vaan lentää linnun lailla jonnekin kauas tästä kaikesta, kauas tuskasta ja epätoivosta.

Mä en haluais olla näin yksin, mut samalla mä haluan olla yksin. En ehkä varsinaisesti olla yksin, mut en uskalla muutakaan, en pysty enään puhumaan. Kun raivo, pelko ja epätoivo valtaa mielen, puhekyky katoaa ja vaivutaan takasin lapsen tasolle. Maataan sikiöasennossa sohvan nurkassa itkien, itkien ja itkien, eikä siltikään helpota.

Päässä huutava ääni, joka käskee aina vaan syömään vähemmän ja vähemmän, oksentamaan, laihtumaan ja olemaan kauniimpi, on ainoa mitä on jäljellä, ainoa ketä kiinnostaa. Ei oo enään ketään.

Haluisin vaan vetää kaikki mahdolliset pillerit naamariin ja unohtaa että oon olemassa, unohtaa hetkeks edes tän tuskan ja yksinäisyyden, unohtaa elämän ja unohtaa itteni.

Toivoisin vaan et olis edes sen yhden pienen hetken joku, kenen olkapäähän nojata ja antaa tulla, itkee, huutaa ja kiroilla. Joku, kenelle kertoa miten helvetin paha olla mulla on, kenelle kertoa miten paljon haluun vaan pois ja unohtaa kaiken, unohtaa kuka mä oon. Vaikka oliskin se joku niin pystyisinkö mä? Pystyisinkö antaa vaan tulla vaan vetäisinkö taas saman maskin naamaan, hymyilisin ja sanoisin et kaikki on hyvin? En tiedä, voi olla, mut ei sillä oo enään tässä vaiheessa merkitystä.

Mä en jaksa olla hereillä edes enään, en henkisesti enkä fyysisesti. Vapisen nälästä ja kylmästä, mut samalla tajuan, että mä kontrolloin edes itteeni. Pystyn edes johonkin.

Henkisesti hengiltä.

Mä oon henkisesti ihan vitunmoisessa koomassa. Mä oon tässä fyysisesti, kävelen, hengitän ja puhun, mut henkisesti oon jo lähellä kuolemaa. Mä oon tässä, mut joka päivä jotain mun sisältä kuolee, vaivun syvemmälle henkiseen koomaan ja odotan vaan et joku tulee, kiskasee koneitten piuhat seinästä irti ja antaa mun lopullisesti mennä. Osaan kuvitella, miten fyysinen minä rysähtää katukivetykseen ja lakkaa hengittämästä.

Mä en jaksa, enkä haluu enään puhuu kellekkään enkä millekkään, en olemassaolevalle enkä kuvitellulle. Mä en haluu kaataa tätä toisen niskaan, en aiheuttaa pahaa oloa, stressiä tai mitään muutakaan negatiivista, en jollekin, mistä välitän. Mä en halua satuttaa mulle tärkeää.

Tavallaan odotan vaan et oikeesti kroppa pettäis, lysähtäisin johonkin ja sydän lakkais lyömästä. Mä en riitä, mä en oo onnistunut tarpeeks hyvin, olisin voinu pärjätä paremmin, tehdä tän nopeammin, olla luovuttamatta välissä. Tää on niin tätä aina, mikään ei riitä, ei mikään, ei koskaan. Aina pitää olla parempi, nopeampi, fiksumpi, kauniimpi ja varsinkin laihempi. Aina, niin kauan ennen kun epätoivo nielee sut ja sä annat periks, kun sun kroppa antaa periks, sydän pysähtyy ja sua ei vaan enään oo, enää ikinä. Tiedän, et ihmiset itkis ehkä hetken, suris pienen kiitävän hetken. Ne muutamat ehkä itkis yhdessä hetken ja nostais keskarin taivasta kohden haistattaen vitut kaikelle, mut sit mua ei enään olis, edes muistoissa, mut unohdettaisiin kokonaan, ikuisesti. Parasta tässä on se, että mä odotan että niin käy, koska nyt mä satutan tahtomattani ihmisiä, mutta sit kun mut olis jo unohdettu, mä en kykenis enään satuttamaan ketään, koskaan.

Mä en enää puhu edes omille tukipilareille puoliakaan. En jaksa kaataa mitään toisten niskaan, en haluu olla se ainanen paskanen taakka ja lässyttää miten mun pienen pieni, säälittävä elämä potkii mua päähän. En jaksa jauhaa siitä, miten rakas aivohuora jatkaa huutamistaan ja varsinkaan myöntää, et se on tehnyt sitä koko ajan, vaikka oon väittänyt kaiken menevän parempaan suuntaan. Mä oon hymyilly, valehdellu ja esittänyt ja se kaikki menee läpi ja uppoo, onneks. Tavallaan sitä on toivonut jo vuosia et joku näkis kaiken läpi ja nostais veke paskasta, mut kun sen tietää ettei se onnistu, mä oon vedelly jo liian pitkään viimesiä, kontannut sillä häilyvällä rajalla elämän ja kuoleman välissä.

Aivohuora on ainoo tässä kaikessa. Se ei jätä, rutiinit ei petä. Oksennan, ahmin, paastoon, koska mikään ei riitä, mä en riitä, koskaan. Mä vihaan ja rakastan sitä samaan aikaan, koska se on se mitä mä osaan, mihin pystyn ja mitä osaan kontrolloida. Kaikki mitä mulla on.

Mä en osaa puhua enään, en mitenkään, en kykene enään edes kertomaan paperilla miltä tää kaikki tuntuu.

...

Voi jumalauta, miksei jumala auta ja näistä käsiraudoista meitä vapauta?!

Mä haluun pois.

Kylmä syli.

Ensin se huokuu lämpöä ja rakkautta, mutta vaan huijatakseen sua ja saadakseen sut koukkuun, niin ettet enään koskaan pääse pois. Se on kuin huume, kerran astuessasi sen rakentamalle polulle, et voi kääntyä enään koskaan takaisin. Voit pyristellä, juosta ja huutaa, muttet pääse pois, olet ikuisesti sen orja. Kylmä syli odottaa kädet levällään, että astelet sen ansaan, että se voi kietoa kätensä ympärillesi, eikä koskaan laskea irti.

Kun kerran astelet sen syliin, olet velvollinen menettämään kaiken muun ja loppujen lopuksi, se kylmä syli on ainoa asia mitä sinulla enään on, kaikki muu on valunut hiekan lailla sormien välistä ja kadonnut tuuleen. Kaikki on menetetty, paitsi kylmä syli.

Kylmä syli muuttuu mielessäsi lämpimäksi, kun kaikki muu on menetetty ja se on ainoa asia jota sinulla enään on, mutta se on vain sen aiheuttamaa ajatuksen valhetta. Se kietoo kätensä päivä päivältä tiukemmin ja tiukemmin ympärillesi ja loppujen lopuksi se puristaa niin kovaa, ettei henki enään kulje, ei sydän enään lyö ja niin se on jälleen voittanut yhden ihmisen sielun itselleen, mutta se ei riitä sille, se metsästää aina vain uusia rikkinäisiä sydämiä ja lämpöisten ihmisten sieluja. Ei, se ei koskaan luovuta, sillä sille ei ikinä riitä mikään, se tulee kaikesta huolimatta aina voittamaan.

Loppujen lopuksi se tuhoaa kaiken, se vie mukanaan ja tappaa ja kun sinusta ei ole jäljellä mitään, on seuraavan ihmisraunion vuoro ja kaikki alkaa jälleen alusta.

Se on kylmä syli.

Huorasi.

Missä mä oon? Kuka mä oon? Mä en tiedä enään. 

Mä herään joka aamu ja en oo ihan varma haluaisinko vai enkö. Mä kömmin ylös sängystä, oon ihan jäässä. Suuntaan ensimmäisenä vessaan, kaivan vaa'an piilostaan ja astun sille, alastomana. Siihen ilmestyvät numerot kertoo sen, miten päivä tulee menemään. Se voi mennä ihan päin vittua tai sit vähemmän päin vittua. Riippuen onko grammat palanneet vai kadonneet. 

Seison peilin edessä ja tuijotan itseäni. Kuljetan sormia solisluiden yli ja mietin, miltä ne näyttää sit kun loputkin on kadonneet niiden ympäriltä. Kuvittelen sen tunteen, sen ihanan tunteen kun pääsen mun tavoitteeseen, mut samalla mä tiedän ettei se kuitenkaan riitä, tiedän ettei mikään koskaan riitä. Tää tappaa mut. 

Mä oon riittävän hyvä kun oon antanut tälle kaikkeni, mun elämäni, sen sykkivän sydämen, mut päivä päivältä se lyö hiljempaa ja hiljempaa ja joku kaunis päivä se lakkaa lyömästä kokonaan, silloin mä oon tarpeeks hyvä, tarpeeks kaunis. 

Mä en oo enään mä, mut kuka mä oon? Sitä mä en enään tiedä. Mä oon syömishäiriön huora, sen orja. Teen kaiken mitä se käskee ja yritän aina vaan kovemmin ja kovemmin, mut se ei silti oo koskaan tyytyväinen, se vaatii lisää, parempaa. Mä en vittu riitä, miks mä en voi riittää?!? Miks se ei jätä mua jos mä en oo tarpeeks hyvä?

Koska se on ystävä, rakastaja ja pomo. Se haluaa tehdä musta paremman, kauniin ja onnellisen ja mä annan itseni sille, mä haluan riittää. Se on kun kasvoton huone, mä juoksen suoraan sen luokse, sen jääkylmään syliin ja ovi menee perässä lukkoon. 

Siel on muitakin, nekin yrittää enemmän ja enemmän, mut ei nekään riitä koskaan. Sen huoneen ovi aukeaa vain silloin kun sen huora kaatuu lattialle, vetää viimeisen hengenvetonsa, sydän lyö viimeisen lyönnin ja se kuolee. Se ovi aukeaa ja raato raahataan pois, ilman kunnioitusta. Se raahataan ulos kun mädäntynyt raato ja samaan aikaan uus huora tulee sisään, tajuamatta mihin on astunut, ennen kun se on jo liian myöhäistä ja ovi pamahtaa kiinni. 

Siellä me ollaan, maataan ja kuollaan. Se on kasvoton huone, jonne mennessäsi, paluuta ei enään ole, koskaan. Peli on menetetty. Sä oot nyt yksi sen likaisista huorista, niistä epäonnistuneista ihmisraunioista ja kohta sä et oo enään mitään, et ketään, sua ei enään oo. 

Me alistutaan, koska se sanoo olevansa meidän ystävä, se on kaikki mitä meillä on jäljellä ja meidän on taisteltava sen huomiosta, taisteltava voitosta sen silmien alla. 

Me ei olla enään ihmisiä, me ollaan syömishäiriön huoria. 

Pimeetä.

Miten ihmismieli voi olla näin vitun naurettavan sairas? Tajuun ite helvetin hyvin ettei tää oo normaalia, oon tajunnu jo pitkään, mut ei vaan pysty lopettaa. On edes jotain mitä kontrolloida kun muut hommat valuu sormien välistä, on  edes jotain mitä mä osaan, jotain missä oon riittävä ainakin hetken kun en millekään tai kenellekään muulle riitä.

Aamupaino oli -300g eilisestä. Hyvä että on vähemmän kun eilen, mut toi ei silti todellakaan riitä. En yrittäny tarpeeks, en ollu riittävän hyvä, mikään ei riitä ja mikään ei tuu koskaan riittämään, mä tiedän. Mä tuun aina olee tän sairauden silmin riittämätön ja tavoitteet vajoaa aina alemmas ja alemmas. Se huopa mun päässä on tyytyväinen vasta sitten kun se on saanut mut kokonaan, kun mä joku kaunis päivä kuolen sen takia, mutta siitä huolimatta mä jatkan, koska tää on ainoa asia mihin pystyn ja minkä osaan.

Kun vaan pääsis pois,
Vois vaan lentää kauas ja unohtaa.

Kävin tänään siskon luona ja mulla oli pienen hetken hyvä olla, koska näin että sisko on onnellinen. Muuten kaikinpuolin paska olo, mä en jaksais enää yrittää. Mä en saa tätä loppumaan, tää kipu ei katoa vaikka miten yritän. Mua vaan sattuu päivä päivältä enemmän. Ne jotka sanoo, että aika auttaa, puhuu paska,  tää vaan pahenee.

Mua sattuu mun entinen suhde vieläkin niin vitusti.  Mä annoin vittu kaikkeni, yritin parantaa tapani.  Yritin aina tehdä nii kuin sä halusit. Mä jätin mun ystävät, perheen ja kaiken muun mun ympäriltä. Mä käskin kaikkien painua vittuun vaan siks, koska susta ne oli pahoja ihmisiä ja siks, koska mä vittu rakastin sua enemmän kun mitään muuta ikinä, mitään muuta. Mä istuin täällä, samojen seinien sisällä kun nyt, koska sä halusit. Mä en halunnut, mut tein niin koska olin valmis tekemään kaiken ettet lähtis, et  vielä ehkä joskus sä rakastaisit mua oikeesti jos mä vaan yrittäisin viel vähän enemmän, jos en olis niin huono, jos en aiheuttais kaikkea niin kun sä sanoit, kaikki oli mun syytä. Mä syytän itteeni. Mä en yrittänyt tarpeeks. Ansaitsin jokaisen vitun nyrkin iskun ja haukut.

"Sä et oo mitään, et tuu koskaan olemaan. Sä Et tuu koskaan saamaan ketään muuta vitun huora.  Sä oot mitätön eikä kukaan huomais vaikka kuolisit.

Niin, mä tiedän ja oon edelleen vitun pahoillani kaikesta, mut mä yritin kaikkeni. Anteeks etten pystyny olee parempi.

Mä haluun olla se multajuhlien päähenkilö. Se tyyppi joka lasketaan arkussa kuoppaan, päälle heitetään multaa ja sit unohdetaan että olit koskaan olemassa. Mä en haluu olla täällä enää.