Brich Aus

Wenn Du wüsstest wie sehr ich gehofft hab,
dass Du endlich kämpfst.
All die Nächte in denen ich sah,
dass Du mich nicht erkennst.
Und jetzt halt ich Dich fest
bevor Du mich verlässt,
will ich Dich nochmal berühren.
Lass mich dich ein letztes mal entführen
in die Nacht.

Raahauduin aamuksi koulun työhalliin ja nautin duunista ihan sata nolla, mut silti joku mun sisällä myllertää, repii mua sisältä palasiks ja lopulta hajottaa mut kokonaan. Ulkona oli ihan helvetin omituinen ilma. Taivas oli aivan kirkas ja aurinko paistoi, mut silti ukkonen jyrähteli. Tavallaan huvittavaa, koska tuo ilma kuvailee helvetin hyvin mun fiiliksiä. Ulospäin saatan näyttää iloiselta ja positiiviselta, vielä hetken, mut kuitenkin mä oon vaan yks rikkinäinen ihmisraunio sisältä. Musta ei taida henkisesti löytyä enään yhtäkään ehjää kohtaa. Toisaalta taas en edes ite tiedä kauan jaksan pitää tätä kulissia enään yllä... En tiedä koska romahdan kunnolla, mut ei oikein ole vaihtoehtoa kun vaan odottaa ja katsoa. Mä vaan odotan et ilta on ohi ja aamu koittaa että pääsen takas koululle duuniin ja voin taas edes seitsämäksi tunniksi unohtaa tän kaiken paskan mikä mua täällä seinien sisällä odottaa. 
Mikä mua täällä sitten odottaa?

Helvetti
Pimeys

Pimeys tuntuu muuttuneen realistiseksi tummaksi hahmoksi joka odottaa mua joka helvetin päivä kotona. Se odottaa mua kun helvetin hirveä puoliso. Se ei irroita otettaan musta vaan kasvattaa sitä päivä päivältä vahvemmaks ja vahvemmaks ja joku päivä se ote kietoutuu mun kaulan ympärille ja tappaa mut.

But im talking to myself.

If you want to die
Or if you want to chill
Even if you want to get high
Whatever happens - take a pill
The first I take against depression
The second is pure energy
The green one for my self-agression
Than the red one - ectasy
Ecstasy, -sy, -sy, -sy

All the left is right
All the black is white
All the fast was slow
All the loose is tight
All the heat is snow
All the high was low
All the grief is fun
All the, all the rain is sun

Skills in pills


If the jag gets really strong
A pink one goes with booze and blow
So I keep fucking all night long
The orange one is for... I don't know?!
Grey one for my perfect sleep
Yellow for my needful cure
The blue one keeps my boner steep
I take two, just to be sure

-1,4kg eilisestä, kaipa se ihan hyvin on. Fiiliksistä ei ole itelläkään mitään helvetin hajua, kai. Sekavilla fiiliksillä menty koko päivän. Aamusta vitullinen voittajafiilis tasan vaan siks, että numerot vaa'assa oli pienemmät kun eilen...

Kävin mutsilla ja itketti ja ahdisti koko reissu. Ihminen on ihan kuoleman liepeillä eikä kukaan tee asialle mitään. Ei lääkärit, sairaanhoitajat, terapeutit, ei ketkään. Kaikki vaan katsoo vierestä, työntää lisää lääkkeitä ja odottaa kuolemaa. Musta tuntuu et äiti odottaa sitä kaikkein eniten ja tavallaan sen ymmärränkin. Ei tuo ole enään elämää millaista mutsin elämä on päivästä toiseen... Tänään se jotenkin vaan kolahti, että vaikkei mutsi oo koskaan ollut mikään vuoden äiti niin se on aina MUN ÄITI ja mä en oikeasti tiedä miten mä kestän sen päivän, kun äitiä ei enään vaan oo.... Mitä mä teen...

Tosi yksinäinen olo edelleen, mut edelleenkin tavallaan ehkä haluan olla yksin tän kaiken kanssa ja saada ihan rauhassa tuhota itse itseni ja samaan aikaan haluisin vaan repiä kulissit alas ja romahtaa. Itkeä jonkun olkapäätä vasten, mut miks? mitä se auttais tai tulis ikinä auttamaan? En tiedä, en oo kokeillut ja tuskin siihen on edes koskaan mahdollisuutta, mut mä yritän painaa läpi jokaisen päivän. Vedän aamusta sen hymyn naamalle jonka takana valuu karvaat kyyneleet. Antaa valua, siellä ne saakin pysyä, sen tekohymyn takana kaikkien huomaamattomissa.

Oon taas pudonnut sen pilvenpiirtäjän katolta eikä loppua näy. Tiedän, et se maa häämöttää jo mun alla ja tiedän että se sattuu taas aivan saatanasti kolahtaa sitä kylmää maata vasten, mut mä en edes viitsi pyristellä vastaan...

In my veins

Oravanpyörä pyörii uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Luulin jälleen päässeeni eroon tästä kaikesta, mut pitäishän mun se jo melkein kymmenen vuoden sairastamisen jälkeen tietää ja tajuta, etten mä tuu koskaan pääsemään irti. Melkein kun puhuis narkkarista, mut sitähän tää tavallaan on. Kun annat vähän, se ottaa kaiken. Ei ehkä heti, mut päivä päivältä sä vajoat syvemmälle ja syvemmälle sen otteeseen ja tajuat sen vasta kun on liian myöhäistä enään päästä irti. Sitä voi pyristellä ja taistella vastaan ihan miten paljon tahansa, mut ei se irrota otettaan lopullisesti enään koskaan. Se on samaan aikaan kun huume ja kauan kadoksissa ollut ystävä. Siitä haluaa irti kaikin keinoin, mut silti ei uskalla, halua eikä pysty päästämään irti, koska se on kaikki mitä sulla on.
Tai niin se saa sut ainakin ajattelemaan ja tuntemaan.

Tää noudattaa varmaan ikuisesti samaa kaavaa. Sama oravanpyörä pyörii niin kauan, kunnes se vie multa järjen ja hengen. Syömishäiriöstä paranemismyönteisyyteen ja takas ja jumalauta että sieltä paranemismyönteisyydestä tippuu kovaa takas. Tuntuu kun sut työnnettäis pilvenpiirtäjän katolta alas ja se sattuu, sattuu niin saatanan paljon. Samaan aikaan ahdistaa ja on helvetin helpottunut olo. Helpottunut siks, ettei tarvii enään taistella ja esittää et se kaikki on menneen talven lumia. Ahdistunut siks, että sä itse tiedät että tää tulee olemaan aina tätä, viimeiseen hengenvetoon asti.

Tekis mieli vaan huutaa niin kauan et tää ahdistus katoais, mut se on vienyt vallan ja se tunne on niin vahva, ettei sun keuhkoista lähde enään pihahdustakaan. Et pysty huutamaan, et pian edes hengittämään.

This house no longer
Feels like home

Seinät tuntuu lähenevän ja lähenevän. Lähenevän niin paljon, että jäät puristuksiin niiden väliin. Et pysty hengittämään, et puhumaan, et huutamaan. Sitä haluais vaan huutaa apua niin kovaa kun keuhkoista lähtee, mut ei sieltä lähde enään mitään.

Kaikki pitäis periaatteessa olla hyvin. Pääsin kouluun ja sellaiselle alalle mitä oon aina halunnut tehdä. Nautin siellä olemisesta aivan helvetin paljon ja oon saanut uusia ystäviä, mut silti mä ryven tässä samassa suossa. Mä en ois koskaan voinu kuvitella et joku päivä minä, ihminen joka on aina poissa, myöhässä ja epäonnistunut kaikessa, HALUAA mennä kouluun ja odottaa sitä innolla, mut niin mä vaan teen. Odotan aamua kun kuuta nousevaa että pääsen hommiin ja pois täältä seinien sisältä, mut silti mä oon henkisesti aivan vitun lähellä kuolemaa, taas.

........

Is it worth of it?

Help, I have done it again
I have been here many times before
Hurt myself again today
And the worst part is there's no one else to blame

Be my friend
Hold me, wrap me up
Unfold me
I am small and needy
Warm me up
And breathe me

Ouch, I have lost myself again
Lost myself and I am nowhere to be found,
Yeah, I think that I might break
Lost myself again and I feel unsafe

92,7kg (-1,3kg)

Mä en oikein tiedä itsekään mitä mun pitäis kirjoittaa. Pää niin täynnä ajatuksia, etten saa niitä järkeviksi lauseiksi, en edes sanoiksi kun en tiedä mistä aloittaa. Hetkittäin tuntuu että kaikki ehkä järjestyykin joskus, mut sit taas sekunin sadasosassa kaikki muuttuu ja tuntuu että räjähdän. Liikaa asioita, ajatuksia? jotain? En mä edes tiedä mitä ne asiat on enään mun päässä. Mä oon tavallaan helvetin helpottunut että oon ajautunut tähän syömisten kontrollointiin, koska tää on se mihin mä kykenen ja joka on aina siellä jossain mua varten kun ketään tai mitään muuta ei enään ole. 

Kun löytäisin sen vanhan ystävän aina vaan uudelleen ja uudelleen...

Tajusin tänään miten helvetin yksin mä olen. Yli puolet mulle tärkeistä ja rakkaimmista ihmisistä on vaan.. kadonnut? lopettanut yhteydenpidon, lakannut enään välittämästä ja kaipaamasta. Yks rakkaimmista muutti yli 10v tuntemisen ja läheisimmän ystävyyssuhteen jälkeen yli 600km päähän musta, kertomatta siitä mulle ja poisti myös Facebookista. Toinen läheisimmistä ystävistä vaan lakkasi pitämästä yhteyttä. Tän ihmisen kanssa me pystyttiin jakamaan kaikki, aivan kaikki. Kehomme eritteistä itsetuhoisimpiin ajatuksiin ja sit se kaikki vaan katos savuna ilmaan. Ei enään ollutkaan meitä, jäljelle jäi minä ja hän, ei me. Yksi kaikkein rakkaimmista ja tärkeimmistä ystävistä ja ihmisistä mitä mun elämässä on koskaan ollut, on edelleen luojan kiitos täällä, mut mä en kykene enään puhumaan, mä en osaa. Ennen mä pystyin vaikka huutamaan kyseiselle ihmiselle kurkku suorana:

"Auta nyt jumalauta mua, mä kuolen, mä en jaksa enään!!!"

mut en enään. Mä en halua olla se luuseri joka kaikesta pyristelystä ja avusta huolimatta aina epäonnistuu ja lankeaa uudelleen, uudelleen ja aina vaan uudelleen. Mä oon juurikin se luuseri, mut jos voin edes salata sen ihmisiltä ja säästää sillä heidät pettymyksiltä, on se kaiken tän paskan olon ja tuskan arvosta. Se on sen arvoista, vaikka mä itse hajoankin palasiksi, mut jos pystyn vaikuttamaan edes vähän siihen, ettei joku muu mulle rakas hajoa, on se kaiken arvosta.

Täällä jälleen.

Mä en tiedä pystynkö oikeasti koskaan elämään täysin normaalia elämää. Pystynkö koskaan olemaan vilpittömästi onnellinen? Oon yrittänyt olla positiivinen. Ajatella asioiden valoisia puolia ja työntää ne negatiiviset ajatukset jonnekin pimeyteen takas, mut mitä kauemmin mä niitä yritän työntää pois, sitä voimakkaammin ne jossain vaiheessa räjähtää käsiin ja siinä vaiheessa mä en enään pysty kontrolloimaan niitä. Oon kun kävelevä pommi, joka voi räjähtää hetkellä millä hyvänsä ja kun niin käy, se räjähdys on niin suuri, että aivan kaikki tuhoutuu. Kaikki minkä eteen oon yrittänyt taistella. 

Kuin olisin suossa. Mitä enemmän yritän pyristellä pois, sitä nopeammin vajoan yhä syvemmälle ja syvemmälle. Pian oon kaulaani myöden mudassa enkä pääse irti. Helpointa on vaan lopettaa se irti taistelu ja antaa kaiken mennä niin kuin on mennäkseen. 

Mä oon taas niin kauan padonnut kaiken syvälle sisälle, etten enään pysty siihen ja nyt se kaikki leviää käsiin yksinkertaisesti. Mä oon niin helvetin yksin.

"Auta mua, oo kiltti auta mua. Mä rn jaksa enään" ajattelen päässäni, mutta vedän kuitenkin sen sijaan sen tekohymyn naamalle ja leikin taas hetken et kaikki on hyvin, vaikka tosiasiassa mikään ei oo hyvin. Mä vaan.... Luovutan.