Mä en tiedä pystynkö oikeasti koskaan elämään täysin normaalia elämää. Pystynkö koskaan olemaan vilpittömästi onnellinen? Oon yrittänyt olla positiivinen. Ajatella asioiden valoisia puolia ja työntää ne negatiiviset ajatukset jonnekin pimeyteen takas, mut mitä kauemmin mä niitä yritän työntää pois, sitä voimakkaammin ne jossain vaiheessa räjähtää käsiin ja siinä vaiheessa mä en enään pysty kontrolloimaan niitä. Oon kun kävelevä pommi, joka voi räjähtää hetkellä millä hyvänsä ja kun niin käy, se räjähdys on niin suuri, että aivan kaikki tuhoutuu. Kaikki minkä eteen oon yrittänyt taistella.
Kuin olisin suossa. Mitä enemmän yritän pyristellä pois, sitä nopeammin vajoan yhä syvemmälle ja syvemmälle. Pian oon kaulaani myöden mudassa enkä pääse irti. Helpointa on vaan lopettaa se irti taistelu ja antaa kaiken mennä niin kuin on mennäkseen.
Mä oon taas niin kauan padonnut kaiken syvälle sisälle, etten enään pysty siihen ja nyt se kaikki leviää käsiin yksinkertaisesti. Mä oon niin helvetin yksin.
"Auta mua, oo kiltti auta mua. Mä rn jaksa enään" ajattelen päässäni, mutta vedän kuitenkin sen sijaan sen tekohymyn naamalle ja leikin taas hetken et kaikki on hyvin, vaikka tosiasiassa mikään ei oo hyvin. Mä vaan.... Luovutan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti