Oravanpyörä pyörii uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Luulin jälleen päässeeni eroon tästä kaikesta, mut pitäishän mun se jo melkein kymmenen vuoden sairastamisen jälkeen tietää ja tajuta, etten mä tuu koskaan pääsemään irti. Melkein kun puhuis narkkarista, mut sitähän tää tavallaan on. Kun annat vähän, se ottaa kaiken. Ei ehkä heti, mut päivä päivältä sä vajoat syvemmälle ja syvemmälle sen otteeseen ja tajuat sen vasta kun on liian myöhäistä enään päästä irti. Sitä voi pyristellä ja taistella vastaan ihan miten paljon tahansa, mut ei se irrota otettaan lopullisesti enään koskaan. Se on samaan aikaan kun huume ja kauan kadoksissa ollut ystävä. Siitä haluaa irti kaikin keinoin, mut silti ei uskalla, halua eikä pysty päästämään irti, koska se on kaikki mitä sulla on.
Tai niin se saa sut ainakin ajattelemaan ja tuntemaan.
Tää noudattaa varmaan ikuisesti samaa kaavaa. Sama oravanpyörä pyörii niin kauan, kunnes se vie multa järjen ja hengen. Syömishäiriöstä paranemismyönteisyyteen ja takas ja jumalauta että sieltä paranemismyönteisyydestä tippuu kovaa takas. Tuntuu kun sut työnnettäis pilvenpiirtäjän katolta alas ja se sattuu, sattuu niin saatanan paljon. Samaan aikaan ahdistaa ja on helvetin helpottunut olo. Helpottunut siks, ettei tarvii enään taistella ja esittää et se kaikki on menneen talven lumia. Ahdistunut siks, että sä itse tiedät että tää tulee olemaan aina tätä, viimeiseen hengenvetoon asti.
Tekis mieli vaan huutaa niin kauan et tää ahdistus katoais, mut se on vienyt vallan ja se tunne on niin vahva, ettei sun keuhkoista lähde enään pihahdustakaan. Et pysty huutamaan, et pian edes hengittämään.
This house no longer
Feels like home
Seinät tuntuu lähenevän ja lähenevän. Lähenevän niin paljon, että jäät puristuksiin niiden väliin. Et pysty hengittämään, et puhumaan, et huutamaan. Sitä haluais vaan huutaa apua niin kovaa kun keuhkoista lähtee, mut ei sieltä lähde enään mitään.
Kaikki pitäis periaatteessa olla hyvin. Pääsin kouluun ja sellaiselle alalle mitä oon aina halunnut tehdä. Nautin siellä olemisesta aivan helvetin paljon ja oon saanut uusia ystäviä, mut silti mä ryven tässä samassa suossa. Mä en ois koskaan voinu kuvitella et joku päivä minä, ihminen joka on aina poissa, myöhässä ja epäonnistunut kaikessa, HALUAA mennä kouluun ja odottaa sitä innolla, mut niin mä vaan teen. Odotan aamua kun kuuta nousevaa että pääsen hommiin ja pois täältä seinien sisältä, mut silti mä oon henkisesti aivan vitun lähellä kuolemaa, taas.
........
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti